Heittäjien klubi

Viisivuotiaana Eeva pyysi minua saappaanheittovalmentajakseen. Yhteistyö on sujunut turhia sanoja vältellen sillä nykypäivän valmennettava ei ehdi kuuntelemaan luentoa(sitäpaitsi sen voi lukea klubista).

- Mikä on ensimmäinen ohjeesi, tivasi kunnianhimoinen viisivuotias.

- Pyöri ja päästä irti!

- Siinäkö kaikki? Eikö muuta?

- Eikö se nyt aluksi riitä?

Varsin nopeasti Eeva oppi pyörimään ja vuosien harjoittelun jälkeen myös päästämään oikea-aikaisesti irti. Ajoitusta auttoi pitoaine, sillä villeissä pirueteissa saapas tuppasi ryöstäytymään käsistä ennen aikojaan. Joskus saapas tarttuu käteen liian lujasti ja silloin heittäjä liitää maatakiertävälle radalle saappaan mukana.

Kun viime syksynä Eeva kertoi, että olisi kiva heittää maailmanennätys, niin päätä raavittuani keksin toisen ohjeen:

- Pidä molemmat jalat maassa.

- Mutta Jouni sanoi, että pitää koko ajan seurata heiton mukana.

- Unohda hetkeksi se ja opettele ensin pitämään molemmat jalat maassa!

Se onnistui vain kerran, koska tila ei sillä kertaa riittänyt monimuotoiseen balettiin - hienoihin kurkotuksiin, nilkanojennuksiin, saksihyppyihin, spagaateihin ja muuhun yleisöä kosiskelevaan. Eikä riittänyt näyttävään yhdellä jalalla taiteiluun ja tasapainoiluun. Ahtaassa tilassa heitosta tulee karumpaa ja yksinkertaisempaa.

Kahdeksan sanaa ja kuusitoista vuotta, puoli sanaa vuodessa. Siinä kiteytetty valmentajan ura. Mietin jo seuraavaa neljän sanan lausetta. Ei se helppoa ole. Siihen asti on pakko pärjätä näillä.

PS. Taituruus on useimmiten nerokasta yksinkertaistamista. Katsokaa toisen lajin mestaria Lars Riedeliä. Tuossapa tuo!