Saapasnainen

Saapasnaisen läheisimpiin sielunsisariin lukeutuva Alexandra Sten luetteli ansiokkaalla tavallaan Vuoden kehumiset IV, mutta jätti kuitenkin Saapasnaiselle vielä pari kehuttavaa. Tästä on itse asiassa Alexandran kanssa tapeltu jo pidemmän aikaa, kumpi meistä oikein saa ne kehut antaa - prkl! Alexandra pidemmän perinteen omaavana on toistaiseksi vienyt voiton.

No. Asiaan. Saapasnaisen kehuttavia on tasan kaksi kappaletta. Ja oikeastaan samasta syystä. Tai siis, ihan eri syystä. Vuoden onnettomuus-morsian, Mervi the Accident-fiancéé, sekä Mona, the Lutuisin Mother of the Year! Molemmat omine onnettomuuksineen taikka onnineen! He antoivat hetkellisellä heittokentiltä poissaolollaan Saapasnaisen seuralle elikkäpäs Viitasaaren Viestille mahdollisuuden loistaa parrasvaloissa. Kiitos Mervi ja Mona!

Onnea siis Merville ja Osmolle – toivottavasti kuntoudut Mervi jo ensi vuonna heittämään ja tuot Maajussi-Osmonkin mukanasi! Meillä on sinua ikävä! Ja Mona – onnea! Ja tuo se ipanakin ensi vuonna nakkelemaan! Nyt se voitaisiin nähdä se neljä sukupolvea heittokentällä – kuinka mahtavaa, hienoa, ikimuistoista se olisi!

Tästä aihepiiristä tulee Saapasnaiselle väistämättä mieleen kesyttäminen. Onko Rautavaaran villit naiset kesytetty? Mervi, Mona ja itse Äeteekin? Saapasnainen muistaa kirjoittaneensa kesyttämisestä vuonna 2005 seuraavaa:

”Hmm…akateeminen tutkimus, tuo pölyisenhomeinen sanapari. No, okei. Myönnettäköön, että monien mielestä akateeminen tutkimus tuntuu tylsältä. Ja jos ihminen tuntee jotakin, se on sitten hänelle todellista. Sitä ei voi toinen kieltää tai mitätöidä. Jokaisella on oikeus omaan tuntemukseensa.

 

Mutta intohimoisesti jotakin asiaa tutkiva, vaikkapa akateemisestikin, voi löytää kohteestaan sellaisia kiehtovia nyansseja ja äkkiseltään epäoleellisen tuntuisia yksityiskohtia, joita muut asiaa tutkimattomat eivät pysty edes näkemään.

 

Tämä on tuttua vaikkapa saappaanheittoa intensiivisesti harrastavan ja toisaalta harrastamattoman välisissä keskusteluissa. Toinen luulee, että heittovälineenä on vaan joku jalkine - merkillä, koolla, painolla tai muullakaan ei ole mitään väliä - ja toinen taas vertailee tarkasti vasemman jalan Sulman-merkkisen saappaan nro 43 yksilöitä keskenään, ja havaitsee heti lukemattomia eroja niissä. Ja kesyttää omansa.

 

Joku voisi luulla, että kesytetty kohde muuttuu tylsäksi, kun sen tuntee niin hyvin. Jonkun kohdalla näin ehkä valitettavasti käykin, mutta usein käy myös toisin. Se on aika paljon ihmisestä itsestään kiinni, haluaako katsella avoimin silmin ja sydämin asioita, ja haluaako oppia ja löytyy niistä jotakin uutta, ja hurahtaa ehkä kerta toisensa jälkeen…

 

”Ei voi tuntea muuta kuin sen, minkä itse on kesyttänyt, kettu sanoi. Ihmisillä ei ole enää aikaa tuntea mitään. He ostavat kaupoista valmiiksi tehtyjä tavaroita…” Antoine de Saint-Exupery”

 

Hyvää Vuotta 2011!

Saapasnaista inspiroi yllättävällä, tavallaan käänteisellä tavalla pari päivää sitten Heittäjien klubilla julkaistu kilpailullisuutta ylistävä, tuo älyllisyyden riemuvoiton sinfonisia urkuja soittava kirjoitus. No, okeiokei, saattoi siinä olla jotakin asianhiventä esim. cupien hiipumisesta

Eevan vastaveto tuohon kirjoitukseen oli niin loistava, ettei siihen ole juuri lisäämistä. Saapasnainen on niin samaa mieltä! Kiitos Eeva! “Maailma on kova. Siksi saappaanheittoa kannattaakin viedä juuri vastakkaiseen suuntaan, siniselle merelle, jotta maailmasta löytyisi vielä tarjontaa niille, jotka tahtovat häikäilemättömästi äärikeinoja käyttävälle urheilufanatismille vaihtoehdon.” Tätä enemmän, Eeva ja muut!

Tuntuu siltä, että kovassa kilpailun maailmassa kumarretaan kuvia – halutaan voittajaksi voittajan paikalle. Ehkä se riittää motivaatioksi joillekin yksilöille. Ehkä se on “turvallinen”, toisin sanoen kaavamainen polku. Teet koneen lailla työtä, keinolla millä hyvänsä yrität päästä korkeimmalle kukkulalle, ja kun olet siellä, tiedät saavuttaneesi tavoitteesi. Mutta tuntuuko se siltä? Aivot narikassa? Jostain luin hienon ajatuksen - taisi olla ohjaaja Vihtori Rämä - että voittaminen motiivina on huono, koska se lakkaa olemasta voittamisen hetkenä. Mitä jää jäljelle, kun olet voittanut?

Unelmista suurin - dollarinkuvat silmissä

Yllä oleva kuva on osa Kokkolan kaupunginteatterin näytelmäesitteestä Unelmista suurin. Näytelmä kertoo mm. legendaarisesta ”Kokkolan leipurista”, Olli Mäestä, jota on useissa yhteyksissä nimitetty kaikkien aikojen lahjakkaimmaksi suomalaisnyrkkeilijäksi. Näytelmä kertoo voittamisesta ja voittamisen halusta, ja siinä on kaksi esikuvaa: on varsinainen esikuva, Olli Mäki, ja on Bertil ”Pera” Hedberg, joka haluaisi olla esikuva. Mäen osallistuminen Rooman olympialaisiin estettiin viekkaudella ja vääryydellä, mutta hän jatkoi tyynesti elämää, työntekoa ja unelmansa toteuttamista. Pera Hedbergillä voitontahto taas peittää alleen oikean ja väärän, ja seuraukset ovat katkeria. Miksi Pera H. katkeroituu mutta Olli Mäki ei, vaikka molemmat saavat osansa maailman epäoikeudenmukaisuudesta kehän ulkopuolella?

Saapasnainen on joutunut saappaanheittourallaan voittamaan paljon – ehkä olosuhteiden oikusta - mutta inspiroivinta on ollut lajin moninaisuus: lajin “erikoisuus” - mahdollisuus kuntourheiluun mutta samalla myös huumoriin ja hauskanpitoon, mitä erilaisimmat ja mielenkiintoiset ihmiset, hyväksyvä ilmapiiri, rentous, hyvät tyypit, eräällä tavalla ”matala profiili” ja tasa-arvo - asemointi ja pokkurointi on melko vähäistä lajin sisällä. Unelmalaji!

Saappaanheiton tärkein vetovoima ei näytä hiipuvan, päinvastoin. Viimeaikoina Heittäjien klubiakin ovat elävöittäneet hienot, tuoreet ja rohkeat persoonallisuudet. He inspiroivat. He antavat uskoa saappaanheiton vieläkin upeampaan tulevaisuuteen. 

Myös Ikuinen optimisti kirjoitti pari päivää sitten hienon kirjoituksen. Saapasnainen on iloinen, että muitakin ikuisia optimisteja löytyy! Tässä kiteytettynä ajatuksensa hieno kehä: “Hyvä, positiivinen ilmapiiri on kaiken yhteistyön onnistumisen edellytys! … Yhteishengen luojana kuka tahansa voi lajin kannalta ratkaisevana hetkenä olla suuri johtaja.”

Saapasnainen on taas avartanut mieltään, matkustamalla. Tällä kertaa käytiin tyttären kanssa kahdestaan tämän synttärimatkalla Kööpenhaminassa. Kohteen ratkaisi hyvä keikkavalikoima. Yksistään musiikkitalo Vegassa esiintyy jatkuvasti maailmanluokan artisteja. Tytär riehui Biffy Clyron keikalla, äitsykkä puolestaan huojahteli hillitysti Khaledin tahtiin.

Matkaoppaita lukiessa tuntui, miten olinkaan voinut elää niin pitkään käymättä Kööpenhaminassa? En ollut tajunnut, että Tanska on “keidas Euroopassa” tai Kööpenhamina “turistin unelmakaupunki”. Ensimmäisen päivän jälkeen en ollut vielä vakuuttunut noista ylistyksistä. Seuraavana päivänä kyllä jo allekirjoitin, että kaupunki on “vapaamielinen mutta vauras” ja “tunnelma rento ja turvallinen”. Saimme kuulla, että vaikka hieman epäterveelliset elämäntavat vievät pari vuotta eliniästä muihin pohjoismaalaisiin verrattuna, mitä sitten: olipahan ainakin mukavampaa! Olut, rasvainen ruoka ja tupakka näyttävät maistuvan.

“Pienellä” välipalalla perinteisessä tanskalaisessa smørrebrød-kahvilassa

Niin, hiljattainhan kuulimme, että Suomi on maailman paras maa. Toinen tutkimus puolestaan kertoo, että Tanska on maailman onnellisin maa. Ollakko onnellisin vai paras?

Hippien kultaisella vuosikymmenellä syntyneenä sekä ajoittain pienimuotoiseen kapinallisuuteen taipuvaisena Saapasnaisen oli tietysti käytävä myös vapaakaupunki Christianiassa. Vapaa kaupunki? En tiedä, oliko syy katsojan silmässä, mutta ei elämä Christianiassa taida soljua vapaana riippuvuuksista. Tutustuminen jäi kieltämättä turistimaisen pinnalliseksi. Sinänsä jännittävä kokemus kävellä pahamaineisella Pusher Streetillä – ränsistyneiden rakennusten reunustamalla mutaisella hiekkatiellä, palavien tynnyreiden loimutessa, villejä mielikuvia herättävien käryjen tunkeutuessa sieraimiin, laitapuolen miesporukoiden vilkuillessa kulmiensa alta, mitä tällaiset naiset siellä tekevät. Woodstock Cafe jäi valitettavasti käymättä.

Kuvamateriaali rajoittuu Christianian porttiin, sillä sisäpuolelle astuttaessa kaikkialla oli kuvaamisen kieltäviä kylttejä.

Maistoimme myös toisenlaista huvittelua. Astuimme keskellä sykkivintä ydinkeskustaa Tivolin portista sisään, ja olimme jossakin ihan muualla. Keskellä vanhaa ja uutta, keskellä väriloistoa ja kaunista keidasta, keskellä kymmeniä erilaisia vemputtimia ja kahviloita. Koko kahdeksan hehtaarin alue oli koristeltu näin lokakuun puolessavälissä Halloween-valtakunnaksi ilahduttamaan tanskalaisten syyslomaviikkoa. Iltavalaistus tuhansine tunnelmallisine lamppuineen ja tulineen oli enemmän kuin näyttävä.

Suurkaupungin syke sen kummemmin kuin monikulttuurinen ilmekään eivät vähentäneet Saapasnaisen turvallisuuden tai kotoisuuden tunnetta. Kieltämättä oli hieman erikoista myöhään lauantai-iltana seistä arabinkielisellä keikalla huomaten edustavansa vähemmistöä niin sukupuolensa, kielensä, ikänsä kuin taisipa olla ihonvärinsäkin puolesta. Vieläkin erikoisempaa oli lähteä kävelemään miljoonakaupunki Kööpenhaminassa puolenyön jälkeen yksin hotellille arabitaustaisen miesporukan keskeltä, ainakin keikalla liehuneista lipuista päätellen. Paljon mahdollista, että vastaavissa olosuhteissa Helsingissä olisi pelottanut, mutta Kööpenhaminassa ei.

Niin houkuttavat syksyiset illat Saapasnaistakin asettumaan aloilleen, vetäytymään hiljaksiin sisätiloihin, vilttiin kääriytyneenä nautiskelemaan hyvästä musiikista, kirjoista, elämästä. Vuodenaikojen kierto ohjaa armeliaasti välillä huokaisemaan, muistelemaan mukavia asioita.

Oijoi, kylläpä onkin muisteltavana päättyvältä saapaskaudelta niin monta kutkuttavaa kisaa, mukavaa kohtaamista, hauskaa pippalointia. Myös mielenkiintoisia paikkakuntia, kauniita maisemia, uusia tuttavuuksia. Tai uusia puolia puolitutuissa ihmisissä. Kenestä puhkesi tanssija, kenestä runoilija. Kukahan yllättää ensi vuonna?

Ikävä niin moniin paikkoihin, ei niitä voi edes luetella. Kappale kauneinta Suomea on niin monessa paikassa. Ei pelkästään kauniissa maisemissa. Monta kertaa lumoavin suvanto, kiehtovin keidas löytyy rakkaasta ihmisestä. Katso ympärillesi, se kappale voi olla ihan lähellä.

Saapasnainen naputtelee tekstiä tulemaan maiseman vilistessä, kiskojen laulaessa. Kiskot vievät etelään… Niin näyttää etelä kiskovan Saapasnaisen nykyistä kotikaupunkia ja Keski-Pohjanmaatakin. Saapasnaista hieman huvittaa tämä poliittinen poukkoilu, puolueiden puliveivaaminen – kuulutaanko etelään vai pohjoiseen, osataanko ruotsia vai ei. Veivatkoot veikkoset eessuntaassun, kyllä me tontut tanssitaan… Tai keitä ne tontut sitten lopunviimein ovatkaan. Liian monimutkaista Saapasnaiselle, ei pysty.

No, varsinaiseen aiheeseen. Nyt Saapasnainen valittaa oikein olan takaa, ja kaiken lisäksi kipeän olan. Ylivieskan jälkeen, siis lähes kolmeen viikkoon ei heiton heittoa! Kunto ihan kuralla, työkiireiden takia ei ole juuri ehtinyt jumppaamaan. Ja kaiken kukkuraksi vielä selkä sökönä! Ei hyvältä näytä, ei. Saapasnainen jo kehotti kisasiskoa valmistautumaan voitonjuhliin Viljandissa. Epsoossa kuulemma onkin jo etukäteen harjoiteltu näyttäviä tuuletuksia ja voitontanssia. Näemmeköhän ilmakitarointia, kuperkeikkoja vai tiinalillakmaisen kirmaisun kentän ympäri sormi pystyssä

Ehkä tämä on hyvää totuttelua ensi kauteen. Minä totun häviämään, ja kisasisko voittamaan. Ensi vuonnahan ikäsarjojen koostumukset ovat ihan toiset.

Hejsansaa taas, pienoisen tovin jälkeen! Saapasnaisen huushollissa koko kesän jyllännyt ja myllännyt saunaremontti on viimein saatu päätökseen ja remontin jäljet juuri siistitty, ah ihanaa! Ihan pian Saapasnainen pääsee pitkästä aikaa nauttimaan täysin rinnoin oman kotisaunan lauteista, uujee! Kyllä sauna on, kuten Saapassissikin tuoreessa blogissaan todistaa, ihana, useimmiten myös runollinen paikka.

Onpas ollut riemastuttavaa lukea, kuinka runosuonet pullollaan pohjolan miehet ovat täyttäneet Saapastaloa, etunenässä ”ITE-taiteilija” Lare. Laren runot on niin itsetehtyjä ja itsensä näköisiä, että ihan häikäisee. Just sellaista kuin saappaanheittäjältä voi toivoa. Ei riimeihin kahlittua, vaan jotakin paljon villimpää. No voihan ne riimitkin olla hyviä. Yrjö Jylhä osasi käyttää niitä omaperäisellä, erikoisella rytmiikallaan.

…

Haavoissaan vain joku hiljaa huokaa:

Veljet, vesitilkka tuokaa—.

Lähtee mies, kun vettä pyytää veikko,

Tuskissaan huojuva ja heikko,

Lähtee, koska veljellä on jano,

Enempää ei mieti eikä sano.

…

Tanssi, laulu, rytmi, runot ja saappaanheitto. Ne kuuluvat yhteen, ainakin. Ja sauna. Lauteet kutsuvat, purppurainen usva silmissä – ehkä – Saapasnainen lähtee uneksimaan. Mieli avoinna, kuten Jimi H:lla - eräänlainen ITE-taiteilja hänkin. Kirjoitti viattomasti tässä biisissä vain öisestä unestaan, jossa käveli meressä pinnan alla… Fiiliksiä yli 40 vuoden takaa.