Koskaan ei tiedä, milloin tulee uusi ennätys. Tuleeko se jo huomenna? No, ainakin vielä tänään Saapasnainen on niiiiin onnellinen keskisuomalaisten puolesta. Ajatella, molemmat saappaanheiton maailmanennätykset ovat nyt keskisuomalaisten nuorten heittäjien nimissä! Se on upeaa. Konneveden Urheilijoiden Elina Uustalo heitti naisten maailmanennätyksen 49,35 syyskuussa 2008, vain 16-vuotiaana. Kivijärven Kivekkäiden Antti Ruusuvirta taitaa olla tällä hetkellä vasta 17-vuotias, ja heitti viime lauantaina miesten maailmanennätyksen 68,03. Heittouraa on vielä pitkästi jäljellä!

Saapasnaisen kotitiimi koosti Kivijärven kevätheitoista pienen heittoelokuvan. Käytimme hieman taiteellista vapautta – heitot eivät välttämättä ole elokuvassa kronologisessa järjestyksessä Joka tapauksessa, siinä on Antin heittoja sekä miesten yleisestä että M20-sarjasta.

Enjoy!

Silminnäkijähavaintojen mukaan 18-vuotias (tai tänä vuonna 18 täyttävä) Kivijärven Kivekkäiden Antti Ruusuvirta heitteli mennen tullen 60 metrin heittoja. Ja ylivoimaisuuden osoitukseksi kiskaisi M20-sarjan ensimmäisellä heitolla miesten maailmanennätyksen 68,03. Huikeaa! Koko miesvaltainen porukka oli kuulemma ollut poikamaisen innostunutta!

Myös Pielaveden Sammon veteraanimiehet pistivät ennätyksiä säpäleiksi: Tapani Kananen heitti M60-sarjan ME-tulokseksi 59,90 ja Einari Moilanen M70-sarjan ME-tulokseksi 51,04. Berliiniläinen Ingo Stamm heitti saapasta elämänsä ensimmäistä kertaa, harjoittelematta ja suoraan Saksan tämän vuoden ranking-ykköseksi tuloksella 42,86. Kyllä Kivijärven kentässä on jotakin magiikkaa!

Kivijärven kevätheittojen tulokset löytyvät tästä

Ja tässä uunituore sekä miesten yleinen että 20-vuotiaiden ME-heitto à la Antti Ruusuvirta. 68,03!!!

Ja taas toisaalta, Saapasnainen sai kyllä juuri eilen, väitettynä tapahtumapäivänä, etiäisen uutistapahtumasta kuunnellessaan Hurriganesin erästä biisiä. Ei taaskaan mitään hajua, miksi juuri tuo biisi piti kuunnella pitkästä aikaa. Mutta vahvoja vihjeitä se sisälsi. Ja miksi tapahtumapäivänä oli juuri perjantai 27.4.2012? Oliko ilmassa kolkytvuotisjuhlaa ja retroilua? Kansallinen veteraanipäivä – veteraani-ikäinen nuoripari?

No, oli miten oli, Saapasnainen onnittelee nuortaparia, Juppista ja Birbeä, etiäisbiisin sävelin. Kolkyt vuotta on ihan sopiva määrä harkinta-aikaa. Mahtoikohan Juppis soittaa Eilalle?

Kontaktoinnit eivät kuitenkaan ole rajoittuneet pelkkiin em. jutusta kimmonneisiin sähköpostiviesteihin tai peukuttamisiin. Saapasnainen on nimittäin saanut jopa tarkkaan harkittua etanapostia. Erinäiset saappaanheittoporukat ja saapasseurat ovat laskeneet tahoillaan yksi ynnä yksi, ja saaneet tulokseksi Saapasnaisen Kuinka mairittelevaa!

Saapasnainen voi melkein haistaa sieraimissaan, kuinka eri puolilla Suomea laskimet savuten on ynnäilty joukkuetuloksia ja spekuloitu, millaisilla kokoonpanoilla mitäkin saavutetaan. ME-tuloksestakin on haaveiltu jo Suomi-neitomme eri laidoilla.

Niinpä Saapasnaisen postilaatikkoon on tupsahtanut yllättäen ja pyytämättä kasa erivärisiä, -kokoisia ja -paksuisia kuoria. Arvata vain saattaa, millaisia ehdotuksia ja kannustimia ne ovat sisältäneet.

Mahtaako kuoren koko ja paksuus kuvastaa lähettäjien epätoivon määrää, tiedä häntä. Saapasnainen vetäytyy nyt suunnittelemaan, mitä muuta sitä tekisi näin huhtikuun alkajaisiksi ja toivottaa kaikille hauskaa päivänjatkoa!

Viitsivitsi! Ei vaineskaan! Ette te minusta niin helpolla pääse, mut haittaakse

Saapasnainenhan sai viikonloppuna juuri sitä mitä tilasi – lähti soitellen sotaan ja lopulta tipahti juuri sille paikalle, johon oikeasti kuului. Ja kun oikein tarkkaan ajatellaan, niin se oli sille mulkerolle ihan oikein. Kyllä treenaamattomuuden pitääkin näkyä.

SM-hallikisat Tampereella männä viikonloppuna olivat kyllä mieliinpainuvat. Veikon Enkelit saatiin taas pitkästä aikaan kasaan – N45-joukkueena oltiin heitetty viimeksi heinäkuussa 2010. Viime kaudelta kantautui korviimme pienoista huhua, että Veikon Enkeleitä olisi jossain määrin jopa kaipailtu kentille takaisin. No, tällä välin osa joukkueesta on saatukin leikkauspöydän kautta kursittua kutakuinkin heittokuntoon. Pirkka-hallille saavuttuamme taisi kuitenkin joistakin kasvoista häivähtää pikemminkin ilme, että ”sieltä ne helevetin enkelit taas tulevat”

N50 ja vanhemmat naisten sarjat heitettiin ensin ja nelivitoset ja sitä nuoremmat vasta heidän jälkeensä. Kävi niin metkasti, että kaikki muut N45-joukkueisiin ilmoittautuneet heittivät siis tuossa aiemmassa ryppäässä ja jälkimmäisestä, nuorempien ryhmästä ainoastaan Saapasnainen oli ilmoittautunut myös N45-joukkueeseen. Niinpä joukkuekisan lopullista tulosta jouduttiin odottamaan Saapasnaisen heittoon saakka.

Saapasnainen heitti omassa sarjassaan viimeisenä, ja eka heitto kantoi lupaavasti 28,67. Heti kun tulos luettiin, Kokemäen Kumisten Inkeri Fält laski, että N45-joukkuekisa oli sillä selvä – Saapasnainen sinetöi heti ensimmäisellä heitollaan Viitasaaren Viestin voiton. Riemuhan siitä tietysti repesi ja halailimme ja onnittelimme toisemme siltä seisomalta.

Saapasnainen ei sitten sen riemunpurkauksen jälkeen enää tainnut oikein tajuta, että henk.kohtainen sarjakin olisi vielä taisteltavana. Juuei, ei sinne päinkään. Saapasnaiselle tuli liian tyytyväinen fiilis ja lataus hetkeksi katosi. Muutama kierros meni ihan hukkaan, ja sitten tulikin jo liian hätä: kovat, pakasta vedetyt koppurasaappaat hermostuttivat, heitot nousivat pystyyn ja voimaakaan ei ollut.

Oli oikein hyvä, että Tuija heitti jopa kolmella heitollaan pidemmälle kuin Saapasnainen, ja Ulvikin jüräsi Saapasnaisen kaksi kertaa ja oikein reippaasti – metrikaupalla. Ei jäänyt mitään epäselvyyksiä, mikä oli järjestys ja kuka oli kingi! Ulvilta mahtavan rohkea suoritus ottaa kultaa heti ensimmäisissä saappaanheiton SM-kisoissaan! No, toki muu urheilutausta oli varmasti auttamassa siinä.

Niin katkesi Saapasnaisen yksitoista arvokisaa kestänyt, Italian MM-kisoista heinäkuussa 2008 alkanut henkilökohtainen kultaketju. Ihan tuntematon väri tuo pronssi ei Saapasnaiselle kuitenkaan ole, sillä pronssillahan Saapasnainen aikoinaan arvokisauransa aloitti Joensuun hallikisoissa 2008. Ja pronssia on tullut myös naisten yleisessä joukkueessa parikin kertaa.

Mutta kyllä Saapasnainen taas ihasteli teräsmummo Inkerin kuntoa. Inkeri heitti N70-sarjassa parhaallaan 28,55! Sillä heitolla Inkeri olisi voittanut kirkkaasti kaikki nuoremmat sarjat aina N50-sarjaan saakka, ja metritolkulla vielä! Eikä 23 vuotta nuorempi Saapasnainenkaan heittänyt kuin 12 senttiä pidemmälle. Jaa-a, mahtaakohan Saapasnainen olla 23 vuoden kuluttua 28 metrin heittokunnossa. Tuskinpa.

Sitä paitsi Inkerin vuonna 2007 eli 67-vuotiaana tekemä ennätys 34,32 on edelleen 55-vuotiaiden ja sitä vanhempien naisten kaikkien aikojen kärkitulos. Saapasnaisen oma ennätys, jo muutama vuosi sitten heitetty 33,72 on sekin 60 senttiä lyhyempi.

Inkeri ja Maija Rauman World Cupissa 2010

Ilman kaikkia näitä persoonia – rautaisia tai rauhaisia, vinkeitä tai pinkeitä, iloisia tai siloisia – olisiko saappaanheitto oikeastaan yhtään mitään?

Saapasnainen viettää parhaillaan “hiihtolomaa”. Nojoo, hiihto ja hiihto, mutta lomaa kumminkin. Sukset ovat tainneet olla viimeksi käytössä kolme vuotta sitten. Ehkä nuoruudessa hiihtoa tuli yliannostus. Laadullisessa mielessä Saapasnainen ei koskaan menestynyt esim. koulun hiihtokilpailuissa, mutta määrällisessä mielessä kyllä

Talvisesta lomaviikosta on ollut mukavaa nauttia ihan arkisissa ympyröissä kotona. Välillä sitä on hyvä oikein pysähtyä miettimään sen kaltaisia onnen pieniä pipanoita, kun kuopus, esimurkkuiässä oleva pojankossi – melkein jo äitinsä mittainen – päättää yhtäkkiä tehdä koko perheelle vohveleita hymyssä suin.

Ja päälle päätteeksi lähtee vielä nurisematta lumitöihin. Pienet teot, jotka usein maksavat vain vähän tai ei mitään, taitavat olla niitä parhaita, syvimpiä onnenhetkiä. Arjen luksusta.

Jollekin luksusta olisi terveys tai edes olotila ilman kipua. Jollekin toiselle läheinen ihmissuhde tai koti, jossa ei tarvitse pelätä. Tai lämmin ruoka kerran päivässä, tai että joku tulee käymään. Tai että olisi aikaa olla läheisten kanssa…

Aika monilla meistä elämä voisi siis olla täynnä luksusta, jos sen niin vain osaisi arvottaa.

No, ei Saapasnainen ole koko viikkoa pelkästään kotona hyrissyt. Kyllä muutama harjoitusheitto on käyty tekemässä ennen hallikisoja. Ja ihme ja kumma, seitsemän kuukauden täydellisestä heittotauosta huolimatta saapas lensi aika mukavasti, kuin vanhasta muistista. Hyvät fiilikset lähteä huomenna Tampereelle kisaamaan!

Itse asiassa Saapasnainen palaa innosta tavata oman sarjansa uusi heittäjäkomeetta, joka kaikessa hiljaisuudessa näköjään valtasi viime vuoden N45-rankingin piikkipaikan. Hyvä, että tulee uusia heittäjiä ja lisää jännitystä!

Ehkei ole ollenkaan hassumpi tapa lähteä soitellen sotahan – luin juuri hiljattain, Kalevalan päivänä, että Suomen kielen sanan ‘sankari’ lähtökohtana olisi muinaisruotsin sana ‘sangari’, laulaja. Ja että suomalaisessa perinteessä sankaruuteen kuuluu siten rauhanomaisiin oloihin vivahtavan henkisen taitamisen ideaalikuva. Hmm. Tuohan kuulostaa mahtavalta! Ajattele, jos lähtisi vaikka taistoon aseenaan kuppainen kitara ja muutama nuotti? Saapasnainen on jo ihan tulessa!

Saapasnaista kohtasi jälleen erikoinen etiäinen. Jokin aika sitten Saapasnainen kaiveli esiin unohduksiin painuneen Elviksen levyn, joka oli saanut rauhassa pölyttyä kymmenkunta vuotta. Ei hajuakaan, miksi sielu kaipasi yhtäkkiä Elvistä ja See See Rideria. Saapasnainen ja Elvis, eihän niillä ole mitään yhteistä

Elvistä ei Saapasnaisen hyllystä löytyisi ilman tytärtä, joka nelivuotiaana BumtsiBumia katsellessaan kuuli Suspicious Mindsin ja ihastui oikopäätä Elvis Aaroniin. Levykin piti hankkia. No, myönnetään, että äitiliinikin kuunteli levyä aika ajoin ihan mielellään. Saapasnainen on niiiin kiitollinen lapsista, jotka aina välillä panevat tutustumaan juttuihin, joihin ei muuten koskisi.

Elviksen Burning Lovea kuunnellessa muistui mieleen taas niitä kuolemattomia suomalaisen käännöslyriikan helmiä. Ei siinä mitään, Eero Avenin jotenkin niin tavalliseen tapaan, kuin kenen tahansa laulamana “Niin kuin kuoro enkelten sinun suudelmasi huumaa…” kuulostaa vilpittömän kauniilta. Osa säkeistä panee kyllä vinosti hymyilemään Jarkko Laineen “riimittelylle”. On tainnut underground-mies panna kirjaimia peräkkäin kieli poskessa, rimmauksesta viis

En jaksa enää, nyt liekit ruumistani syövät

Auta auta, nyt kaikki käy kuin uneksi

Sydän takoo ja hengitys ei kulje

Hyyvä luoja, mä tähän palan tuh-kaksi   

Matkakohteemme oli Hurghada Egyptissä, Punaisenmeren länsirannalla, noin 500 kilsaa Kairosta kaakkoon. Lento Helsingistä Hurghadan omalle lentokentälle kesti myötätuulen hieman avittaessa vajaat viisi tuntia. Saavuimme hotellille hehkeimpään aikaan iltapäivällä – näkymä parvekkeelta ei ollut hassumpi.

Hotellimme Continental Resort Hurghada sijaitsi aivan meren äärellä ja osoittautui hyväksi valinnaksi. Voisi sanoa, että se oli eräänlainen lomakeskus – hotellilla oli oma, yksityinen uimaranta, iso lämmitetty ulkouima-allas, valtavan iso puutarha-alue, oma ratsastuskeskus sekä vesiurheilukeskus, tenniskenttä, kuntosali, hierontapalvelut, useita ravintoloita ja baareja.

Sää vastasi päivisin suomalaista lämmintä kesää ilman sateita, eli juuri Saapasnaisen makuun: vähän päälle 20 astetta, korkeimmillaan ehkä 25. Merivesi tuntui ensin hieman viileältä, mutta mainiosti siinäkin pystyi uimaan. Suolaisen meren jälkeen oli mukava pulahtaa 28 asteiseen uima-altaaseen. Meri ei muuten näyttänyt punaiselta vaan ihanan turkoosilta.

Merelle pääsi näppärästi myös hurjastelemaan eri tavoin. Saapasnainen tyytyi katselemaan joko rannalta tai muskeliveneestä tumman ja tulisen Ahmedin kyydissä, kun muut porukat viilettivät pitkin merta milloin sohva-ajelulla, milloin raketin selässä.

Rannalla oli toki paljon muutakin mielenkiintoista katseltavaa.

Vaikka Suomesta lähtiessä oli sellainen fiilis päällimmäisenä, että nyt sitten lähdetään kokonaan irti jouluhälinästä – oltiinhan menossa islamilaiseen arabimaahan – länsimaisen joulun merkeiltä ei täysin vältytty. Hotellin aula oli koristeltu jouluiseksi ja joulumusiikkikin soi aika ajoin.

Ei se kyllä Saapasnaista kauheasti haitannut. Hotellin tarjoama aattoillan juhlaillallinen oli toki ohjelmaltaan hieman erilainen mihin Saapasnainen on koto-Suomessa tottunut. Buffet-pöydät notkuivat vieläkin runsaampina kuin Suomessa – ruokalajeja oli ihan järjettömät määrät – ja mm. vatsatanssinäytös toi iltaan orientaalista eksotiikkaa.

Joulun merkkejä näkyi myös katukuvassa. Jopa ratsastajia odottelevat kamelit isäntineen olivat saanet tonttulakit päähänsä.

Tietysti käytiin myös suojaisan hotellialueen ulkopuolella katselemassa muuta elämänmenoa. Se ei ollutkaan sitten ihan yhtä harmonista ja rauhallista. Hotellin porteilla oli ensinnäkin takseja jonossa tyrkyttämässä palvelujaan. Rauhallisesta katukävelystä, jonka aikana voisi katsella vain ympärille, ei voinut kuin haaveilla, sillä melkein joka metrillä vieressä kulki joku tuputtamassa huiveja, vöitä, postikortteja, tatuointeja, minisafareja, hajuvesiä, mausteita, rastoja – ihan mitä tahansa. “Terveterve, Nokia, mitä kuuluu?” kaikui korvissa koko ajan.

Jos joku tavara olisi kiinnostanutkin, kaupankäynti oli niin aikaa vievää ja monimutkaista, että Saapasnaisella ei ainakaan hermo olisi pitänyt. Tinkiminen kuulemma kannatti aloittaa alle puolet siitä hinnasta, mitä kaupustelija pyysi. Kiinteähintaisia kauppoja hintalappuineen ei ollut juuri missään. Yksi hyvä sellainen oli kauppakeskus Cleopatra Bazar noin puoli kilometriä Continental Resortista Village Roadia pohjoiseen.

Taksilla käytiin myös hieman isommissa keskustoissa El Daharissa ja Sakkalassa. Taksikyyti oli halpaa, yleensä tuollaisista muutamasta kilometristä viiteen kilometriin -matkoista maksettiin 30 Egyptin puntaa eli vajaa 4 euroa. Sakkalassa nähtiin ihanan värikkäitä mattoja, just sellaista Afrikka-matskua, jota voisi ottaa omaankin kotiinsa. Nuo oli ihan isokokoisia, kuvattu vaan ylhäältä portaikosta.

Yhtenä päivänä kävimme myös Sindbad –sukellusveneretkellä. Hurghadan rannikkohan kuulemma tunnetaan yhtenä maailman parhaimmista paikoista sukeltaa ja snorklata, mutta me maakravut katseltiin meren ihmeitä sukellusveneestä, joka oli mainosten mukaan suomalaista käsityötä…

Sukelsimme aluksella 25 metrin syvyyteen ja näimme mukana seuraavan sukeltajan lisäksi monenlaisia kaloja, koralleja, laivojen hylkyjä ja muuta roinaa merenpohjassa.

Egyptin matkan vaikuttavin kokemus oli kuitenkin retki Luxoriin. Matkaa sinne oli Hurghadasta parisensataa kilometriä, ja retkibussiin astuimme jo viiden aikaan aamulla. Hrrrr, lämpöä oli vain 11 astetta ja matka alkoi pimeässä. Suurin osa matkasta oli erämaata: hiekkaa ja vuoria. Kohta Hurghadasta päästyämme pysähdyimme tarkastusasemalla, jossa tarkastettiin letkassa ajavien turistibussien luvat, ja bussijono sai turvakseen aseistetun poliisisaattueen. Poliisisaattue on ollut pitkään käytäntönä näillä retkillä eikä aiheuttanut sen kummempia reaktioita.

Samalla sanottakoon, että koko Egyptin matkan aikana ei näkynyt mitään merkkiä levottomuuksista. Mitään vaaraa ei ollut huomattavissa. Egyptin levottomuudet ovat keskittyneet viidensadan kilometrin päässä sijaitsevaan Kairoon. Bussin ikkunasta näkyi vain erämaata ja paikoitellen verkkaista elämänmenoa niissä muutamassa pikkukaupungissa tai –kylässä, joiden läpi ajoimme.

Tokihan Egyptissä käynnissä olleet vaalit näkyivät jonkin verran katukuvassa. Kadunvarsimainonta näytti olevan pikkuisen erilaista kuin Suomen hillityissä pressanvaaleissa. Tässä Egyptiläistä vaalimainontaa minareetin juurella.

Muutaman tunnin bussimatkan jälkeen saavuimme Luxoriin, jota antiikin kreikkalaiset kutsuivat Thebaksi. Se oli satojen vuosien ajan Egyptin pääkaupunki ja uskonnollinen keskus, jonka kukoistuskausi oli jossain siellä 1500-1100 eaa. Ensimmäinen vierailukohteemme, Karnakin temppeli tai oikeastaan temppeliryhmä, oli valtava ja vaikuttava.

Temppeliä alettiin rakentaa kaiketi siinä nelisentuhatta vuotta sitten, ja miltei kahden vuosituhannen ajan sitä sitten vallassa olleet eri dynastiat rakennuttivat ja laajensivat. Kompleksi on laaja ja palapelimäinen. Jostain on mieleen jäänyt, että se olisi maailman vanhin uskonnollinen keskus? Mutta kappas, hetikohta suurelle temppelipihalle astuessa näemme, että saappaanheitto taitaakin olla vanhempi laji kuin tiesimmekään. Jo muinaiset saappaanheittäjät…

Eteenpäin temppelialueella kulkiessa, ennen suureen pilarisaliin siirtymistä kohtasimme pappiskunigas Pinodjem I:n. Hämmentävää, vaikkakin ihan tyypillistä on, että tuota patsasta olen nähnyt nimitettävän jossakin myös Ramses II:n patsaaksi tai Amonin patsaaksi tai ties miksi. Hallitsijat ottivat kuulemma toisten aiempia luomuksia mieluusti omiin nimiinsä, eikä Saapasnaisen hahmottamista lainkaan auttanut se, että esim. hallitsijoilla saattoi olla monta eri nimeä.

Pinodjemin jalkojen juuressa on hänen puolisonsa. Sivumennen sanoen, naiset vaikuttivat olevan kovin näkymättömissä rooleissa tänäkin päivänä: tarjoilijat, kauppojen kassat, siivoojat, puutarhatyöntekijät, parfyymikauppiaat – kaikki olivat miehiä.

Ihasteltavaa ja ihmeteltävää oli niin mahdottoman paljon, ettei oikein edes tajunnut. Oli se jotenkin niin epätodellista kosketella kiveen hakattuja merkkejä, jotka joku ihminen oli siihen siististi kaivertanut kolme-neljätuhatta vuotta sitten! Ei taida Saapasnaisen näppiksen hakkaamisesta olla mitään enää jäljellä edes muutaman vuoden päästä.

No entäs sitten tämä kaveri? Tyyppi ei ollut Max vaan Min, vaikkei hän ihan minikokoiselta näytäkään. Kyseessä on hedelmällisyyden jumala Min, joka oli menettänyt taistelussa toisen kätensä ja jalkansa, mutta jotain tärkeää ja elinvoimaista sentään säästyi.

Tarina kertoo, että kun muut kylän miehet joutuivat lähtemään taisteluun Minin jäädessä kotikylään naisten ja vanhusten kanssa, Min ei suinkaan tyytynyt toimettomana aikaansa kuluttamaan. Miehet eivät sodasta palattuaan tietenkään olleet kovin iloisia nähdessään vaimojensa saaneen mystisesti perheenlisäystä heidän poissa ollessaan. Kylän jouduttua parinkymmenen vuoden kuluttua uudelleen sotaan, Min kohotettiin jumalan asemaan kyvyistään taata kylään juuri sopiva nuorten miesten armeija.

Ennen Karnakista poistumista piti vielä tsekata muinaisen heittäjän tyyliä.

Kävimme myös Kuninkaiden laaksossa, josta on löydetty yli 60 faaraoiden ja muun ylimystön muinaista hautaa. Kuuluisin hauta lienee Tutankhamonin hauta, mutta me vierailimme Ramses III:n, Ramses IX:n sekä Tausretin ja Setnakhtin haudoissa. Varsinaisia muumioita niissä ei enää ollut, mutta hautakammiot pitkine käytävineen, seinämaalauksineen ja huoneineen olivat kokemisen arvoiset. Kyllä se sielua väräytti, kun mietti astelevansa samoja käytäviä kuin saattue kolmetuhatta vuotta sitten, kun mahtava faarao kannettiin maan poveen viimeiselle leposijalleen. Laaksossa ei saanut kuvata.

Kävimme myös Memnonin kolosseilla ihailemassa kahta kivistä patsasta, jotka esittävät faarao Amenhotep III:ta eli Amenofis III:ta.

Lounasravintolaan bussilla matkatessa ohitimme hotelli Winter Palacen, jossa Agatha Christie asui kirjoittaessaan romaaniaan Kuolema Niilillä, joskus 30-luvulla kai. Christie-fanina Saapasnainen hotkaisi tuon kirjan jo murkkuikäisenä saatuaan sen joululahjaksi 1978 siskoltaan.

Lounaan jälkeen teimme pienen risteilyn Niilillä, jota maailman pisimmäksi joeksi väitetään. Risteilyaluksemme ei tainnut ollut ihan yhtä loistelias kuin se höyrylaiva, jonka tupakkasalongissa monsieur Poirot siemaili kultivoituneesti lasillisen benedictine-likööriä.

No, oikeasti risteily oli miellyttävä ja raikas trippi, jolla näimme jopa vehreitä maisemia.

Se oli Luxor se. Yleisestikin Egyptistä voisi sanoa, että se oli myös sikäli mukava matkakohde, että ”ryyppylomalaisia” ei näkynyt. Egypti ei ehkä ole toivekohde heille. Suurin osa egyptiläisistähän on muslimeja, ja muslimit eivät käytä alkoholia. Alkoholia ei myydä ruokakaupoissa, ei edes olutta, enkä ylipäätään nähnyt koko Hurghadassa yhtään kauppaa, jossa olisi ollut alkoholituotteita myytävänä.

Hauska yllätys oli myös pyyhetaide, jota herttaisen ujosti hymyilevä miessiivooja päivittäin loihti huoneisiimme meitä ilahduttamaan.

Joinakin päivinä fiilis oli aavistuksen verran scarympi, mutta hahmot tuntuivat silloinkin sanovan: Pöö! Hei, ei ole mitään pelättävää.

Egypti säilyy varmasti pitkään mielessä. Oikeastaan tekisi mieli mennä sinne uudestaan. Esim. Luxorin vierailu oli vain pintaraapaisu, eikä pitkän päivän aikana jaksanut enää ottaa vastaan kaikkea. Nyt olisi viisaampi nähtävyyksiin tutustumisessa. Ja jaksaisin ehkä tinkiä pari Afrikka-mattoa.

Just äskenhän ne oli kolme pientä karvapalleroa, silmät pyöreinä maailman ihmeellisiä asioita hämmästellen, kummastellen. Ja nyt se onkin Saapasnainen, jolla on silmät teevateina. Niin ne osat vaihtuu.

Saapasrintamalla sitä vastoin vuosi oli aika hiljainen Saapasnaisen osalta, olisiko ollut eräänlainen välivuosi. Tokihan Saapasnainen sentään kävi arvokilpailuissa ottamassa omansa pois, mutta siihen se sitten jäikin. Siis kolmet kisat vuoden 2011 aikana ja saldona nelivitosten maailmanmestaruus sekä Suomen mestaruudet hallissa ja ulkokentillä. Onnistumisprosentti oli ihan kelvollinen

Veikon Enkeleillä kokonaisuudessaankin oli jonkinlainen välikausi. Esim. nelivitosten joukkuetta ei saatu kertaakaan kasaan koko vuoden aikana. Siitä piti huolen heittämisen estävät fyysiset vaivat. Ei se elämä ole kuin silkkiä vaan näillä metreillä, siihenpä sitä on sopeutuminen. Sitä kai se Hellaakoskikin manasi.

…paahtua niinkuin lietsottava rauta,

taipua paljoon, kasvaa pienemmäksi,

tulla hetki hetkeltä köyhemmäksi…

Voihan sitä ihan sujuvasti tyytyä vähempään, olla onnellinen siitä mitä on. Vaikkei ole kuuluisa kuvanveistäjä tai miljonääri, aina voi käyttää niitä lahjoja, joita on syntymässään saanut ja antaa parastaan. Kiivetä katolle, potkaista kengät jalasta, ja tehdä vaikka pieni, yksinkertainen laulu elämän upeudesta. Ihan sama, onko se jazzia, bluesia tai gospelia. Pieni laulu ei ole paljon, mutta jos se on parasta, mitä osaa – sitten se on arvokkainta mitä on. Hei, tää laulu on sulle!

Saapasnainen toivottaa kaikille ihania joulunpyhiä, ja häipyy hetkeksi maailmalle! It’s a little bit funny, Lord, this feeling inside…

Femakko-juttujen innoittamana Saapasnaisen piti käydä taas kaivelemassa levyhyllyään. Aijaijai, Vappu Rossin jo toistakymmentä vuotta sitten kirjoittama Feministirock on varmaan sikaparas feministilaulu, jonka Saapasnainen tietää. Saapasnainen joutuu turvautumaan taas muiden tuotantoon, kun ei itse juurikaan harrasta runojen kirjoittamista. Kitkerien Neitsyiden esittämänä olisi tietty paras, mutta kun ei tuubista löytynyt.

…

Isät varokaa! Tyttäressänne voi piillä feministi!

Pojat varokaa! Tyttöystävästänne voi tulla…

 

Viattomasta leikkitoverista hiekkalaatikolla

voi kuoriutua kammottava femakko

pahaa aavistamatta linja-autossa

saatat istuutua sellaisen viereen.

 

Niitä on kaikkialla keskellämme

osa työkavereistasi voi olla niitä

sellainen voi olla takanasi kassajonossa

kiltti naapurisikin voi olla…

Feministiii-ii-ii-ii-ii-ii-ii…

 

Jos nainen ei saa kunnon panoa

hän voi alkaa kiinnostua yhteiskunnasta.

 

Siksi varokaa ja antakaa

tyttöystävälle mitä tarvitaan

jotta Suomi, kaunis Suomi, vaaralta ois turvassa

puhtaana on pidettävä Isänmaa!

jne… 

 

 

Palatakseni vielä Saapassissin veret seisauttavaan Örveltäjäräppiin, joka on yhtäältä yksioikoisen osoitteleva, mutta toisaalta moneen suuntaan sohaiseva, Saapasnainen ei voi olla hymyilemättä biisivalintaa (Chisun Sabotage). Kieroista enkeleistä kuiskutteleva Chisu vie tahattomasti – ehkä olemuksellaan tai lauluaksentillaan – ajatuksia pois perisuomalaisuudesta, vaikka eikös se lauleskele ihan kotoisasta perheväkivallasta ja naisen alistumisesta siihen? Saapassissin kuva korpipuista palauttaa kappaleen karusti juurilleen.

Saapasnainen olisi saattanut ryydittää räppiä suorasukaisen asenteellisella Tango Pecunialla, joka esittelee paitsi joukon luokittelusanoja, myös maailmanjärjestyksen uusliberalistisesta näkökulmasta. Ironisoiden. Ilman itsesensuuria, ilman kiertoilmauksia, täysin häikäilemättömästi. Vähän niin kuin Saapassissi Örveltäjäräpissään. Vappu Rossin teksti on kymmenen vuoden takaa, ja osa säkeistä on hänen mukaansa väärentämätöntä lainaa suoraan maamme silloisesta parlamentaarisesta ytimestä. Hei, miten tuntuukin niin tutulta tuo teksti ihan viime päiviltäkin – mahtavatkohan jotkut nykyisetkin kansanedustajat fanittaa Kitkeriä Neitsyitä?

…

Mitäs synnyit köyhään maahan taikka väärään perheeseen

se pohjautunee lähinnä luomistyön erheeseen

Tarkemmin ajatellen ei niitten pitäis päästä ees äänestämään

nämä seuraavat tyypit siis pyyhitään yli jos minulta kysytään:

 

sivari

kommari

neekeri

hinttari

rättipäät ja juutalaiset

ryssät taikka ruotsalaiset

 

ateisti

pasifisti

humanisti

luontoaktivisti

maalaiset

lapset, vanhukset

kaikki nuo vääränlaiset ihmiset

 

On ehkä jossain heikko köyhä vanha sairas yksin

muttei tätä maata rakenneta selityksin

Kuka jaksaa enää kuulla tuota tarinaa

kasvissyöjäviherpiipertäjäin marinaa

 

On tasa-arvon tavoittelu löyhäpäistä löpinää

se on heikomman sukupuolen hysteeristä höpinää

Tunnepohjaiset argumentit, järkisyiden väistäminen

päämääränä on yhtäläinen kurjuus, kaikkien tasapäistäminen

 

Sinänsä en elinoikeutta ala keltään kiistämään

täytyy maailmalla olla riistaa että voi lähteä riistämään

Täytyy sosiologeillakin olla matskua tutkimuksiin

kunhan se matsku ei vaan muuta meidän naapuriin!

 

sivari

kommari

neekeri

hinttari

pitkätukka hippiretku työtön

partaradikaali

 

ateisti

pasifisti

humanisti

luontoaktivisti

intellektuelli taikka duunari

piilovasemmistolainen punaporvari

 

Jos on nälkä täytyy mennä konsultaatioon

ja heikot kuolee, sehän kuuluu evoluutioon

Jos ei osaa mitään, oma moka, pitäs osata

jos ei haluu saada turpaan paras pysyy kotona.

P.S. Jotenkin Saapassissi sai – Saapasnaisen varsin kriittisistä silmälaseista huolimatta – örveltämisen kuulostamaan aika hienolta puuhalta. Saapasnainen vetäytyy nyt pohdiskelemaan, onko esim. suomen kielen sana ’raiskaus’ sittenkään ’raiskaus’, vai pikemminkin ehkä vain ’yllätysseksiä’?

Kyllä elämä vaan on luksusta.

Pimeä, myrskyinen, kylmänkolea ja sateinen lokakuun ilta kaipaa ehdottomasti suomalaisen miehen elämäniloa pursuavaa laulua.

Radio alkoi tuupata ilmoille vanhaa kappaletta, jonka intro kuulosti aika mitättömältä – ei tullut mitään suuria väristyksiä. Mutta hyvä tavaton sentään, kun kipale pääsi vauhtiin, Saapasnainen muisti sanat melkeinpä kokonaan! IIIKKK!!!

”Hunajaisin huulin, sokeroiduin suin, elämän sait maistumaan, mä sille antauduin. Jos hunajaiset haaveet taas tulla toteen vois, mut saisi sokerilla päällystää ja sitten syödä pois…” Melodia tuskin jää musiikkitaiteen historiaan, eikä sanoituskaan vaikuta maailman laululyriikan valovoimaisimmalta helmeltä, mutta Saapasnaisen mieleen kappale on syöpynyt. Ihan niin kuin ei olisi tähdellisempääkin muistettavaa.

No, olihan se Markku Aroa ja musiikkia vuodelta 1975, jolloin Saapasnainen oli vasta hollin matkaa toisellakymmenellä eikä maalaistytön vastaanottavaisesta huomiosta ollut kilpailemassa sellaista virkkeiden ja informaation tulvaa, mikä nykypäivänä velloo joka puolella.

Itse asiassa eivät tuollaiset herttaiset luritukset varmaankaan vie muistikapasiteettia kovinkaan paljon, sillä nehän palautuvat mieleen kuin itsestään, ilman mitään puristusta. Nehän päinvastoin tekevät mielelle ja muistille hyvää. Johtuu varmaankin musiikin mahdista, joka on suuri. On ollut aina – Väinämöisestä ja ammoisista ajoista asti. Niinpä Saapasnainen lohduttautuu jostain lukemallaan ajatuksella, että musiikin tajuaminen ja muistaminen säilyy kauan sen jälkeen, kun muut muistin lajit ovat kadonneet. Ne säilyvät niin kauan kun ihmisen mieli on vielä elossa.

Eräänä päivänä Saapasnainen jatkoi takavuosien musiikinkuuntelunsa yksityiskohtien ihmettelemistä. Saapasnainen muistelee kömynneensä teini-iässä pitkien ja vaivalloisten matkojen taakse epämääräisissä kyydeissä kuuntelemaan jotakin hempatin Ronski Gangia, Matchboxia ja Crazy Cavania! No puolustukseksi täytyy sanoa, ettei siellä pohjoisen Keski-Suomen korpiselkosilla paljon valinnan varaa ollut – sinne mentiin, missä oli edes jotakin säpinää. Toki kaikki kovimmat Suomi-rockin edustajat kyllä tuli nähtyä, niitä Saapasnainenkin oikeasti diggasi.

Sitäkin Saapasnainen päivitteli, että samoihin aikoihin diskossa ketkuteltiin ihan kakistelematta lastenlaulumaista Attackin Ooa hela nattenia tai sekoboltsimpaa, mutta tajuttoman yksinkertaista Trion Da-da-daata, vaikka samaan aikaan Saapasnainen ”siviilissä” oikeasti kuunteli Dead Kennedysiä. Juu, ihan totta! Mutta huomatkaa, onhan siitä jo aikaa…

Laaja musiikkimaku tai ainakin monipuolisen musiikin sietäminen toisaalta helpottaa elämää kummasti. Näin sanoo kolmen eri-musiikkimakuisen lapsen äiti  No, se siitä musiikkimuistelusta.

Armaani taitaa parhaillaan hoidella viimeisiä velvollisuuksiaan kuninkaallisella konferenssipaikalla, joka on kuulemma The Royal Albert Hallin vieressä, Hyde Parkin reunalla, Etelä-Kensingtonissa. Huomenna loppuu yksinhuoltajaviikot. Saapasnainen odottelee. Häntä, jonka silmänsä ovat kuin kyyhkyset vesiputouksen partaalla, jotka ovat maidossa kylpeneet ja istuvat runsauden ääressä. Häntä, jonka huulensa ovat kuin liljat, ne tiukkuvat sulaa mirhaa. Häntä, jonka käsivartensa ovat kultatangot, krysoliitteja täynnä. Häntä, jonka lantionsa on norsunluinen taideteos, safiireilla peitetty…

Mittavimmat levyhankinnat tuolla vuosikymmenellä taisi olla Ti-Ti Nalle –kokoelma. Niin, Saapasnainen synnytti 90-luvulla kolme lasta ja joutui siitä huolimatta paiskimaan töitä kuin pieni eläin. Ihmekös tuo, jos vuosikymmen vaikuttaa hieman ”utuiselta”. Ei paljon sivuilleen ehtinyt katselemaan. No, esikoisen ansiosta Saapasnainen on kyllä takautuvasti tutustunut joihinkin 90-luvun ilmiöihin, mm. Nirvanaan.

Ehkäpä Saapasnainen ehtii täyttää tuon vajeen ”kulttuuritäti” -vaiheessa Saapasnainen alkaa itse asiassa jo olla juuri tuota kohderyhmää: keski-ikäinen nainen, kohtuullisesti toimeentuleva ja koulutettu. Kun lapset ovat jo isompia, jää aikaa myös kulttuurille. Siis muullekin kuin saappaanheitolle.

Tänä kesänä, kun Saapasnainen on osallistunut terveydellisistä syistä vain kaksiin saapaskisoihin, on ollut mahdollisuus kierrellä muissa riennoissa. Saapasnainen kyllä totesi, ettei ole enää festari-iässä. Tai ei ainakaan samassa festarikunnossa kuin nuorena. Keitelejazzissa Äänekoskella Saapasnaisesta tuntui, ettei ihan heti lähde samanlaiseen kärvistelyyn. Aivan liikaa porukkaa liian pienelle alueelle tungettuna, 40 minuutin virvokkeiden jonotus jne. Jethro Tull kyllä veti settinsä hyvin ja hullu huilumies Ian Anderson oli timmissä kunnossa.  

Kesä tuntuu jatkuvan, ainakin vielä tämän venetsialaisviikonlopun. On erikoisen lämmintä – vielä seitsemältä illalla Kokkolassa on 22 astetta! Mainio venetsialaissää! Pommit ja papatit paukkuvat jo pienesti, iltaa kohden vähän isommin. Porukkaa virtaa kaupungille viettämään kaupunkikeskustan venetsialaiskarnevaalia. Osa taas viettää tätä veden, valon ja tulen juhlaa mökeillä ja rannoilla, osa lähtee veneilemään. Halkokarin venevajat tuossa kivenheiton päässä… 

Venetsialaiset eivät liene kovin tuttu perinne Pohjanmaan ja Keski-Pohjanmaan rannikkoseudun ulkopuolella. Kyseessä on itse asiassa huvilakauden päättäjäiset, joita erityisesti Kokkolan ja Pietarsaaren alueella kutsutaan venetsialaisiksi. Venetsialaisperinteet ulottuvat yli sadan vuoden taakse, ja lienevät olleet alun perin varakkaan väestön viihdettä. Koska huvila-asukkaat muuttivat elo-syyskuun vaihteessa kaupunkiasuntoihinsa, vakiintui venetsialaisten vietto siihen ajankohtaan ja nimityskin huvilakauden päättäjäisiksi.

Kokkolan matkailun muutama vuosi sitten tekemä esittelyvideo Kokkolan venetsialaisista antaa ehkä hieman kuvaa, mitä tuo koko kansan karnevaali on tänä päivänä. Hieman liian äklö ja siloteltuhan tuo on, mutta Saapasnainen ei malta olla linkittämättä sitä tähän. Elvistelyä harrastava Saapasnainenkin nimittäin vilahtaa videossa Mutta sitä ei taida kukaan muu hoksata kuin Saapasnainen itse. No, ehkäpä Saapasnaisen oma sweetie pie, sugar plum, pumpie umpy pumpkin, joka paraikaa työmatkailee sumujen saarella…

Kuopuskin halusi lähteä heittämään ennätyksen kiilto silmässään. Ei ole harjoitellut koko kaudella kuin kaksi kertaa, mutta luontainen heittolahjakkuus ei näytä ennätyksiin pääsemiseksi kaipaavan kovin paljon harjoittelua, kun samaan aikaan kasvaa ja kehittyy voimakkaasti. P12-ennätyksen 35,30 parantaminen ei kyllä ole helppo nakki kuuden kisaheiton aikana. Ajatella, tuon natiaisen ennätys on puolitoista metriä parempi kuin Saapasnaisen!!! Pojan tämänpäiväinen ennätysjahti kohdistuu etenkin miesten saappaan tulokseen, jossa hänellä on kahden vuoden takaa tulos 24,18. Se on varmaan ihan piece of cake.

Pojalla on muuten silmää toisten heitoille. Ilakoimme usein arvauskilpailun merkeissä hänen imitoidessaan muiden heittäjien tyyliä – bravuureja ovat mm. Eeva ja Jari Isokorven sekä Pasi Kusminin tyylit. Ei siis millään pahalla toisia heittäjiä kohtaan, ei todellakaan! Heittotyylithän ovat melkein kuin yksi taiteen laji! Poika jopa valmensi isäänsä muutama viikko sitten. Neuvoi isäänsä vauhdinoton muutoksessa ja eikös vaan tulokset alkaneet parantua. Pitäisiköhän Saapasnaisen rekrytoida poika valmentajaksi ensi kaudelle? Tämä kausi näyttäisi nimittäin olevan Saapasnaisen osalta ohi, saappaan voi pistää tältä kaudelta talviteloille.

Saapasnaisen heittoväline ja kauden 2011 saldo

Saapasnainen kuuntelee aika vähän radiota, mutta moniosaista Radio Suomen Minun kotikaupunkini –sarjaa on ollut ihan pakko kuunnella. Ensilähetyksiä vuodelta 2009 Saapasnainen ei ollut kuullut, mutta onneksi sarja tulee nyt uusintana, ja on kuunneltavissa Yle Areenassa. Eilen vuorossa oli Anna-Mari Kähärän Viitasaari – Saapasnaisen synnyinpaikka, kuinkas muuten Kiinnostanee ainakin viitasaarelaisia lukijoita, ja tietysti Kähärä –faneja.

Kähärä on Saapasnaisen ikätoveri, kävimme samaa yläastetta ja lukiotakin ennen kuin Kähärä sitten vaihtoi Kuopion musiikkilukioon. Samoissa kieltenryhmissä opiskeltiin, mutta ei Saapasnainen Anna-Maria läheisesti tuntenut. Liikutuksen tilaan Saapasnainen joutui Kähärän viedessä toimittajan Viitasaaren hautausmaalle ja kertoessaan, kuinka hänen isänsä, äitinsä ja veljensä lepäävät Viitasaaren mullassa. Niin lepäävät myös Saapasnaisen isä, äiti ja veli.

Hiekan hautausmaa Viitasaarella

Saapasnaisen nykyistä kotikaupunkia Kokkolaa ohjelmasarjassa esittelee Leea Klemola. Kuinkas sattuikaan, Saapasnaisen lemppareita molemmat – Kähärä ja Klemola! Saapasnainen on samaa mieltä Klemolan kanssa monista asioista, mm. siitä että kokkolalaisuus ja keskipohjalaisuus on kaksi aivan eri asiaa. Saapasnaisesta ei ehkä koskaan tule kokkolalaista, mutta vielä varmemmin ei koskaan ikinä keskipohjalaista! Saapasnainen tulee aina sydämessään pysymään viitasaarelaisena.

Saapasnainen muistaa, että joskus olisi tuntenut itsensä ehkä enemmän keskisuomalaiseksi kuin viitasaarelaiseksi. Näin Kähäräkin sanoo ohjelmassa itsestään. Nyt Saapasnainen tuntee päinvastoin. Ehkä keskisuomalaisuus tuntui silloin läheisemmältä, kun opiskeluvuodet Jyväskylässä olivat lähempänä. Nyt ne ovat huuhtoutuneet jo pienemmäksi osaksi elämää ja pitkä lapsuuden ja nuoruuden kaari sekä sukujuuret Viitasaarella nousevat merkityksellisemmäksi.

Vesi on Saapasnaisellekin tärkeä elementti, vaikkei olekaan mikään veneilijä. Kokkolassa Saapasnaista surettavaa järvien puutetta kompensoi onneksi meri, muttei sekään koskaan voi korvata lempeitä, vehreärantaisia ja turvallisen pieniä keskisuomalaisjärviä. Kokkola on toistaiseksi ollut ihan ok asuinpaikka – toisaalta sopivan kokoinen ja kotoisa, mutta kuitenkin riittävän suuri – mutta toisinaan harmittaa, että se on niin kaukana kaikesta. Juuri nyt ketuttaa suunnattomasti, että esim. Flow-festivaalilla, jossa olisi ollut paljon mielenkiintoisia esiintyjiä, ei voi noin vain pistäytyä #¤%!!!

Onneksi on nämä sähköiset verkot, joilla pääsee vaikka maailman ääriin katselemaan ja kuuntelemaan mielenkiintoisia asioita. Joskus harvoin Saapasnaisenkin mielessä on ohikiitävän hetken vilahtanut kysymys, sanoinko jotakin mitä ei olisi pitänyt, oliko kirjoitukseni liian tabu, nolostuiko joku? No, Saapasnainen ei oikeasti ole kovinkaan huolissaan. Saapasnainen ei tunne olevansa ladattu ase, ainakaan kirjoittaessaan… Tämän biisin ympäristö voisi ehkä paremmin olla jokin muu kuin kirjoituspöytä… Usko tai älä, laulajatar on norjalainen.