Saapasnaista kohtasi jälleen erikoinen etiäinen. Jokin aika sitten Saapasnainen kaiveli esiin unohduksiin painuneen Elviksen levyn, joka oli saanut rauhassa pölyttyä kymmenkunta vuotta. Ei hajuakaan, miksi sielu kaipasi yhtäkkiä Elvistä ja See See Rideria. Saapasnainen ja Elvis, eihän niillä ole mitään yhteistä

Elvistä ei Saapasnaisen hyllystä löytyisi ilman tytärtä, joka nelivuotiaana BumtsiBumia katsellessaan kuuli Suspicious Mindsin ja ihastui oikopäätä Elvis Aaroniin. Levykin piti hankkia. No, myönnetään, että äitiliinikin kuunteli levyä aika ajoin ihan mielellään. Saapasnainen on niiiin kiitollinen lapsista, jotka aina välillä panevat tutustumaan juttuihin, joihin ei muuten koskisi.

Elviksen Burning Lovea kuunnellessa muistui mieleen taas niitä kuolemattomia suomalaisen käännöslyriikan helmiä. Ei siinä mitään, Eero Avenin jotenkin niin tavalliseen tapaan, kuin kenen tahansa laulamana “Niin kuin kuoro enkelten sinun suudelmasi huumaa…” kuulostaa vilpittömän kauniilta. Osa säkeistä panee kyllä vinosti hymyilemään Jarkko Laineen “riimittelylle”. On tainnut underground-mies panna kirjaimia peräkkäin kieli poskessa, rimmauksesta viis

En jaksa enää, nyt liekit ruumistani syövät

Auta auta, nyt kaikki käy kuin uneksi

Sydän takoo ja hengitys ei kulje

Hyyvä luoja, mä tähän palan tuh-kaksi   

Matkakohteemme oli Hurghada Egyptissä, Punaisenmeren länsirannalla, noin 500 kilsaa Kairosta kaakkoon. Lento Helsingistä Hurghadan omalle lentokentälle kesti myötätuulen hieman avittaessa vajaat viisi tuntia. Saavuimme hotellille hehkeimpään aikaan iltapäivällä – näkymä parvekkeelta ei ollut hassumpi.

Hotellimme Continental Resort Hurghada sijaitsi aivan meren äärellä ja osoittautui hyväksi valinnaksi. Voisi sanoa, että se oli eräänlainen lomakeskus – hotellilla oli oma, yksityinen uimaranta, iso lämmitetty ulkouima-allas, valtavan iso puutarha-alue, oma ratsastuskeskus sekä vesiurheilukeskus, tenniskenttä, kuntosali, hierontapalvelut, useita ravintoloita ja baareja.

Sää vastasi päivisin suomalaista lämmintä kesää ilman sateita, eli juuri Saapasnaisen makuun: vähän päälle 20 astetta, korkeimmillaan ehkä 25. Merivesi tuntui ensin hieman viileältä, mutta mainiosti siinäkin pystyi uimaan. Suolaisen meren jälkeen oli mukava pulahtaa 28 asteiseen uima-altaaseen. Meri ei muuten näyttänyt punaiselta vaan ihanan turkoosilta.

Merelle pääsi näppärästi myös hurjastelemaan eri tavoin. Saapasnainen tyytyi katselemaan joko rannalta tai muskeliveneestä tumman ja tulisen Ahmedin kyydissä, kun muut porukat viilettivät pitkin merta milloin sohva-ajelulla, milloin raketin selässä.

Rannalla oli toki paljon muutakin mielenkiintoista katseltavaa.

Vaikka Suomesta lähtiessä oli sellainen fiilis päällimmäisenä, että nyt sitten lähdetään kokonaan irti jouluhälinästä - oltiinhan menossa islamilaiseen arabimaahan – länsimaisen joulun merkeiltä ei täysin vältytty. Hotellin aula oli koristeltu jouluiseksi ja joulumusiikkikin soi aika ajoin.

Ei se kyllä Saapasnaista kauheasti haitannut. Hotellin tarjoama aattoillan juhlaillallinen oli toki ohjelmaltaan hieman erilainen mihin Saapasnainen on koto-Suomessa tottunut. Buffet-pöydät notkuivat vieläkin runsaampina kuin Suomessa – ruokalajeja oli ihan järjettömät määrät – ja mm. vatsatanssinäytös toi iltaan orientaalista eksotiikkaa.

Joulun merkkejä näkyi myös katukuvassa. Jopa ratsastajia odottelevat kamelit isäntineen olivat saanet tonttulakit päähänsä.

Tietysti käytiin myös suojaisan hotellialueen ulkopuolella katselemassa muuta elämänmenoa. Se ei ollutkaan sitten ihan yhtä harmonista ja rauhallista. Hotellin porteilla oli ensinnäkin takseja jonossa tyrkyttämässä palvelujaan. Rauhallisesta katukävelystä, jonka aikana voisi katsella vain ympärille, ei voinut kuin haaveilla, sillä melkein joka metrillä vieressä kulki joku tuputtamassa huiveja, vöitä, postikortteja, tatuointeja, minisafareja, hajuvesiä, mausteita, rastoja – ihan mitä tahansa. “Terveterve, Nokia, mitä kuuluu?” kaikui korvissa koko ajan.

Jos joku tavara olisi kiinnostanutkin, kaupankäynti oli niin aikaa vievää ja monimutkaista, että Saapasnaisella ei ainakaan hermo olisi pitänyt. Tinkiminen kuulemma kannatti aloittaa alle puolet siitä hinnasta, mitä kaupustelija pyysi. Kiinteähintaisia kauppoja hintalappuineen ei ollut juuri missään. Yksi hyvä sellainen oli kauppakeskus Cleopatra Bazar noin puoli kilometriä Continental Resortista Village Roadia pohjoiseen.

Taksilla käytiin myös hieman isommissa keskustoissa El Daharissa ja Sakkalassa. Taksikyyti oli halpaa, yleensä tuollaisista muutamasta kilometristä viiteen kilometriin -matkoista maksettiin 30 Egyptin puntaa eli vajaa 4 euroa. Sakkalassa nähtiin ihanan värikkäitä mattoja, just sellaista Afrikka-matskua, jota voisi ottaa omaankin kotiinsa. Nuo oli ihan isokokoisia, kuvattu vaan ylhäältä portaikosta.

Yhtenä päivänä kävimme myös Sindbad –sukellusveneretkellä. Hurghadan rannikkohan kuulemma tunnetaan yhtenä maailman parhaimmista paikoista sukeltaa ja snorklata, mutta me maakravut katseltiin meren ihmeitä sukellusveneestä, joka oli mainosten mukaan suomalaista käsityötä…

Sukelsimme aluksella 25 metrin syvyyteen ja näimme mukana seuraavan sukeltajan lisäksi monenlaisia kaloja, koralleja, laivojen hylkyjä ja muuta roinaa merenpohjassa.

Egyptin matkan vaikuttavin kokemus oli kuitenkin retki Luxoriin. Matkaa sinne oli Hurghadasta parisensataa kilometriä, ja retkibussiin astuimme jo viiden aikaan aamulla. Hrrrr, lämpöä oli vain 11 astetta ja matka alkoi pimeässä. Suurin osa matkasta oli erämaata: hiekkaa ja vuoria. Kohta Hurghadasta päästyämme pysähdyimme tarkastusasemalla, jossa tarkastettiin letkassa ajavien turistibussien luvat, ja bussijono sai turvakseen aseistetun poliisisaattueen. Poliisisaattue on ollut pitkään käytäntönä näillä retkillä eikä aiheuttanut sen kummempia reaktioita.

Samalla sanottakoon, että koko Egyptin matkan aikana ei näkynyt mitään merkkiä levottomuuksista. Mitään vaaraa ei ollut huomattavissa. Egyptin levottomuudet ovat keskittyneet viidensadan kilometrin päässä sijaitsevaan Kairoon. Bussin ikkunasta näkyi vain erämaata ja paikoitellen verkkaista elämänmenoa niissä muutamassa pikkukaupungissa tai –kylässä, joiden läpi ajoimme.

Tokihan Egyptissä käynnissä olleet vaalit näkyivät jonkin verran katukuvassa. Kadunvarsimainonta näytti olevan pikkuisen erilaista kuin Suomen hillityissä pressanvaaleissa. Tässä Egyptiläistä vaalimainontaa minareetin juurella.

Muutaman tunnin bussimatkan jälkeen saavuimme Luxoriin, jota antiikin kreikkalaiset kutsuivat Thebaksi. Se oli satojen vuosien ajan Egyptin pääkaupunki ja uskonnollinen keskus, jonka kukoistuskausi oli jossain siellä 1500-1100 eaa. Ensimmäinen vierailukohteemme, Karnakin temppeli tai oikeastaan temppeliryhmä, oli valtava ja vaikuttava.

Temppeliä alettiin rakentaa kaiketi siinä nelisentuhatta vuotta sitten, ja miltei kahden vuosituhannen ajan sitä sitten vallassa olleet eri dynastiat rakennuttivat ja laajensivat. Kompleksi on laaja ja palapelimäinen. Jostain on mieleen jäänyt, että se olisi maailman vanhin uskonnollinen keskus? Mutta kappas, hetikohta suurelle temppelipihalle astuessa näemme, että saappaanheitto taitaakin olla vanhempi laji kuin tiesimmekään. Jo muinaiset saappaanheittäjät…

Eteenpäin temppelialueella kulkiessa, ennen suureen pilarisaliin siirtymistä kohtasimme pappiskunigas Pinodjem I:n. Hämmentävää, vaikkakin ihan tyypillistä on, että tuota patsasta olen nähnyt nimitettävän jossakin myös Ramses II:n patsaaksi tai Amonin patsaaksi tai ties miksi. Hallitsijat ottivat kuulemma toisten aiempia luomuksia mieluusti omiin nimiinsä, eikä Saapasnaisen hahmottamista lainkaan auttanut se, että esim. hallitsijoilla saattoi olla monta eri nimeä.

Pinodjemin jalkojen juuressa on hänen puolisonsa. Sivumennen sanoen, naiset vaikuttivat olevan kovin näkymättömissä rooleissa tänäkin päivänä: tarjoilijat, kauppojen kassat, siivoojat, puutarhatyöntekijät, parfyymikauppiaat – kaikki olivat miehiä.

Ihasteltavaa ja ihmeteltävää oli niin mahdottoman paljon, ettei oikein edes tajunnut. Oli se jotenkin niin epätodellista kosketella kiveen hakattuja merkkejä, jotka joku ihminen oli siihen siististi kaivertanut kolme-neljätuhatta vuotta sitten! Ei taida Saapasnaisen näppiksen hakkaamisesta olla mitään enää jäljellä edes muutaman vuoden päästä.

No entäs sitten tämä kaveri? Tyyppi ei ollut Max vaan Min, vaikkei hän ihan minikokoiselta näytäkään. Kyseessä on hedelmällisyyden jumala Min, joka oli menettänyt taistelussa toisen kätensä ja jalkansa, mutta jotain tärkeää ja elinvoimaista sentään säästyi.

Tarina kertoo, että kun muut kylän miehet joutuivat lähtemään taisteluun Minin jäädessä kotikylään naisten ja vanhusten kanssa, Min ei suinkaan tyytynyt toimettomana aikaansa kuluttamaan. Miehet eivät sodasta palattuaan tietenkään olleet kovin iloisia nähdessään vaimojensa saaneen mystisesti perheenlisäystä heidän poissa ollessaan. Kylän jouduttua parinkymmenen vuoden kuluttua uudelleen sotaan, Min kohotettiin jumalan asemaan kyvyistään taata kylään juuri sopiva nuorten miesten armeija.

Ennen Karnakista poistumista piti vielä tsekata muinaisen heittäjän tyyliä.

Kävimme myös Kuninkaiden laaksossa, josta on löydetty yli 60 faaraoiden ja muun ylimystön muinaista hautaa. Kuuluisin hauta lienee Tutankhamonin hauta, mutta me vierailimme Ramses III:n, Ramses IX:n sekä Tausretin ja Setnakhtin haudoissa. Varsinaisia muumioita niissä ei enää ollut, mutta hautakammiot pitkine käytävineen, seinämaalauksineen ja huoneineen olivat kokemisen arvoiset. Kyllä se sielua väräytti, kun mietti astelevansa samoja käytäviä kuin saattue kolmetuhatta vuotta sitten, kun mahtava faarao kannettiin maan poveen viimeiselle leposijalleen. Laaksossa ei saanut kuvata.

Kävimme myös Memnonin kolosseilla ihailemassa kahta kivistä patsasta, jotka esittävät faarao Amenhotep III:ta eli Amenofis III:ta.

Lounasravintolaan bussilla matkatessa ohitimme hotelli Winter Palacen, jossa Agatha Christie asui kirjoittaessaan romaaniaan Kuolema Niilillä, joskus 30-luvulla kai. Christie-fanina Saapasnainen hotkaisi tuon kirjan jo murkkuikäisenä saatuaan sen joululahjaksi 1978 siskoltaan.

Lounaan jälkeen teimme pienen risteilyn Niilillä, jota maailman pisimmäksi joeksi väitetään. Risteilyaluksemme ei tainnut ollut ihan yhtä loistelias kuin se höyrylaiva, jonka tupakkasalongissa monsieur Poirot siemaili kultivoituneesti lasillisen benedictine-likööriä.

No, oikeasti risteily oli miellyttävä ja raikas trippi, jolla näimme jopa vehreitä maisemia.

Se oli Luxor se. Yleisestikin Egyptistä voisi sanoa, että se oli myös sikäli mukava matkakohde, että ”ryyppylomalaisia” ei näkynyt. Egypti ei ehkä ole toivekohde heille. Suurin osa egyptiläisistähän on muslimeja, ja muslimit eivät käytä alkoholia. Alkoholia ei myydä ruokakaupoissa, ei edes olutta, enkä ylipäätään nähnyt koko Hurghadassa yhtään kauppaa, jossa olisi ollut alkoholituotteita myytävänä.

Hauska yllätys oli myös pyyhetaide, jota herttaisen ujosti hymyilevä miessiivooja päivittäin loihti huoneisiimme meitä ilahduttamaan.

Joinakin päivinä fiilis oli aavistuksen verran scarympi, mutta hahmot tuntuivat silloinkin sanovan: Pöö! Hei, ei ole mitään pelättävää.

Egypti säilyy varmasti pitkään mielessä. Oikeastaan tekisi mieli mennä sinne uudestaan. Esim. Luxorin vierailu oli vain pintaraapaisu, eikä pitkän päivän aikana jaksanut enää ottaa vastaan kaikkea. Nyt olisi viisaampi nähtävyyksiin tutustumisessa. Ja jaksaisin ehkä tinkiä pari Afrikka-mattoa.

Just äskenhän ne oli kolme pientä karvapalleroa, silmät pyöreinä maailman ihmeellisiä asioita hämmästellen, kummastellen. Ja nyt se onkin Saapasnainen, jolla on silmät teevateina. Niin ne osat vaihtuu.

Saapasrintamalla sitä vastoin vuosi oli aika hiljainen Saapasnaisen osalta, olisiko ollut eräänlainen välivuosi. Tokihan Saapasnainen sentään kävi arvokilpailuissa ottamassa omansa pois, mutta siihen se sitten jäikin. Siis kolmet kisat vuoden 2011 aikana ja saldona nelivitosten maailmanmestaruus sekä Suomen mestaruudet hallissa ja ulkokentillä. Onnistumisprosentti oli ihan kelvollinen

Veikon Enkeleillä kokonaisuudessaankin oli jonkinlainen välikausi. Esim. nelivitosten joukkuetta ei saatu kertaakaan kasaan koko vuoden aikana. Siitä piti huolen heittämisen estävät fyysiset vaivat. Ei se elämä ole kuin silkkiä vaan näillä metreillä, siihenpä sitä on sopeutuminen. Sitä kai se Hellaakoskikin manasi.

…paahtua niinkuin lietsottava rauta,

taipua paljoon, kasvaa pienemmäksi,

tulla hetki hetkeltä köyhemmäksi…

Voihan sitä ihan sujuvasti tyytyä vähempään, olla onnellinen siitä mitä on. Vaikkei ole kuuluisa kuvanveistäjä tai miljonääri, aina voi käyttää niitä lahjoja, joita on syntymässään saanut ja antaa parastaan. Kiivetä katolle, potkaista kengät jalasta, ja tehdä vaikka pieni, yksinkertainen laulu elämän upeudesta. Ihan sama, onko se jazzia, bluesia tai gospelia. Pieni laulu ei ole paljon, mutta jos se on parasta, mitä osaa – sitten se on arvokkainta mitä on. Hei, tää laulu on sulle!

Saapasnainen toivottaa kaikille ihania joulunpyhiä, ja häipyy hetkeksi maailmalle! It’s a little bit funny, Lord, this feeling inside…

Femakko-juttujen innoittamana Saapasnaisen piti käydä taas kaivelemassa levyhyllyään. Aijaijai, Vappu Rossin jo toistakymmentä vuotta sitten kirjoittama Feministirock on varmaan sikaparas feministilaulu, jonka Saapasnainen tietää. Saapasnainen joutuu turvautumaan taas muiden tuotantoon, kun ei itse juurikaan harrasta runojen kirjoittamista. Kitkerien Neitsyiden esittämänä olisi tietty paras, mutta kun ei tuubista löytynyt.

…

Isät varokaa! Tyttäressänne voi piillä feministi!

Pojat varokaa! Tyttöystävästänne voi tulla…

 

Viattomasta leikkitoverista hiekkalaatikolla

voi kuoriutua kammottava femakko

pahaa aavistamatta linja-autossa

saatat istuutua sellaisen viereen.

 

Niitä on kaikkialla keskellämme

osa työkavereistasi voi olla niitä

sellainen voi olla takanasi kassajonossa

kiltti naapurisikin voi olla…

Feministiii-ii-ii-ii-ii-ii-ii…

 

Jos nainen ei saa kunnon panoa

hän voi alkaa kiinnostua yhteiskunnasta.

 

Siksi varokaa ja antakaa

tyttöystävälle mitä tarvitaan

jotta Suomi, kaunis Suomi, vaaralta ois turvassa

puhtaana on pidettävä Isänmaa!

jne… 

 

 

Palatakseni vielä Saapassissin veret seisauttavaan Örveltäjäräppiin, joka on yhtäältä yksioikoisen osoitteleva, mutta toisaalta moneen suuntaan sohaiseva, Saapasnainen ei voi olla hymyilemättä biisivalintaa (Chisun Sabotage). Kieroista enkeleistä kuiskutteleva Chisu vie tahattomasti - ehkä olemuksellaan tai lauluaksentillaan - ajatuksia pois perisuomalaisuudesta, vaikka eikös se lauleskele ihan kotoisasta perheväkivallasta ja naisen alistumisesta siihen? Saapassissin kuva korpipuista palauttaa kappaleen karusti juurilleen.

Saapasnainen olisi saattanut ryydittää räppiä suorasukaisen asenteellisella Tango Pecunialla, joka esittelee paitsi joukon luokittelusanoja, myös maailmanjärjestyksen uusliberalistisesta näkökulmasta. Ironisoiden. Ilman itsesensuuria, ilman kiertoilmauksia, täysin häikäilemättömästi. Vähän niin kuin Saapassissi Örveltäjäräpissään. Vappu Rossin teksti on kymmenen vuoden takaa, ja osa säkeistä on hänen mukaansa väärentämätöntä lainaa suoraan maamme silloisesta parlamentaarisesta ytimestä. Hei, miten tuntuukin niin tutulta tuo teksti ihan viime päiviltäkin – mahtavatkohan jotkut nykyisetkin kansanedustajat fanittaa Kitkeriä Neitsyitä?

…

Mitäs synnyit köyhään maahan taikka väärään perheeseen

se pohjautunee lähinnä luomistyön erheeseen

Tarkemmin ajatellen ei niitten pitäis päästä ees äänestämään

nämä seuraavat tyypit siis pyyhitään yli jos minulta kysytään:

 

sivari

kommari

neekeri

hinttari

rättipäät ja juutalaiset

ryssät taikka ruotsalaiset

 

ateisti

pasifisti

humanisti

luontoaktivisti

maalaiset

lapset, vanhukset

kaikki nuo vääränlaiset ihmiset

 

On ehkä jossain heikko köyhä vanha sairas yksin

muttei tätä maata rakenneta selityksin

Kuka jaksaa enää kuulla tuota tarinaa

kasvissyöjäviherpiipertäjäin marinaa

 

On tasa-arvon tavoittelu löyhäpäistä löpinää

se on heikomman sukupuolen hysteeristä höpinää

Tunnepohjaiset argumentit, järkisyiden väistäminen

päämääränä on yhtäläinen kurjuus, kaikkien tasapäistäminen

 

Sinänsä en elinoikeutta ala keltään kiistämään

täytyy maailmalla olla riistaa että voi lähteä riistämään

Täytyy sosiologeillakin olla matskua tutkimuksiin

kunhan se matsku ei vaan muuta meidän naapuriin!

 

sivari

kommari

neekeri

hinttari

pitkätukka hippiretku työtön

partaradikaali

 

ateisti

pasifisti

humanisti

luontoaktivisti

intellektuelli taikka duunari

piilovasemmistolainen punaporvari

 

Jos on nälkä täytyy mennä konsultaatioon

ja heikot kuolee, sehän kuuluu evoluutioon

Jos ei osaa mitään, oma moka, pitäs osata

jos ei haluu saada turpaan paras pysyy kotona.

P.S. Jotenkin Saapassissi sai – Saapasnaisen varsin kriittisistä silmälaseista huolimatta - örveltämisen kuulostamaan aika hienolta puuhalta. Saapasnainen vetäytyy nyt pohdiskelemaan, onko esim. suomen kielen sana ’raiskaus’ sittenkään ’raiskaus’, vai pikemminkin ehkä vain ’yllätysseksiä’?

Kyllä elämä vaan on luksusta.

Pimeä, myrskyinen, kylmänkolea ja sateinen lokakuun ilta kaipaa ehdottomasti suomalaisen miehen elämäniloa pursuavaa laulua.

Radio alkoi tuupata ilmoille vanhaa kappaletta, jonka intro kuulosti aika mitättömältä – ei tullut mitään suuria väristyksiä. Mutta hyvä tavaton sentään, kun kipale pääsi vauhtiin, Saapasnainen muisti sanat melkeinpä kokonaan! IIIKKK!!!

”Hunajaisin huulin, sokeroiduin suin, elämän sait maistumaan, mä sille antauduin. Jos hunajaiset haaveet taas tulla toteen vois, mut saisi sokerilla päällystää ja sitten syödä pois…” Melodia tuskin jää musiikkitaiteen historiaan, eikä sanoituskaan vaikuta maailman laululyriikan valovoimaisimmalta helmeltä, mutta Saapasnaisen mieleen kappale on syöpynyt. Ihan niin kuin ei olisi tähdellisempääkin muistettavaa.

No, olihan se Markku Aroa ja musiikkia vuodelta 1975, jolloin Saapasnainen oli vasta hollin matkaa toisellakymmenellä eikä maalaistytön vastaanottavaisesta huomiosta ollut kilpailemassa sellaista virkkeiden ja informaation tulvaa, mikä nykypäivänä velloo joka puolella.

Itse asiassa eivät tuollaiset herttaiset luritukset varmaankaan vie muistikapasiteettia kovinkaan paljon, sillä nehän palautuvat mieleen kuin itsestään, ilman mitään puristusta. Nehän päinvastoin tekevät mielelle ja muistille hyvää. Johtuu varmaankin musiikin mahdista, joka on suuri. On ollut aina - Väinämöisestä ja ammoisista ajoista asti. Niinpä Saapasnainen lohduttautuu jostain lukemallaan ajatuksella, että musiikin tajuaminen ja muistaminen säilyy kauan sen jälkeen, kun muut muistin lajit ovat kadonneet. Ne säilyvät niin kauan kun ihmisen mieli on vielä elossa.

Eräänä päivänä Saapasnainen jatkoi takavuosien musiikinkuuntelunsa yksityiskohtien ihmettelemistä. Saapasnainen muistelee kömynneensä teini-iässä pitkien ja vaivalloisten matkojen taakse epämääräisissä kyydeissä kuuntelemaan jotakin hempatin Ronski Gangia, Matchboxia ja Crazy Cavania! No puolustukseksi täytyy sanoa, ettei siellä pohjoisen Keski-Suomen korpiselkosilla paljon valinnan varaa ollut – sinne mentiin, missä oli edes jotakin säpinää. Toki kaikki kovimmat Suomi-rockin edustajat kyllä tuli nähtyä, niitä Saapasnainenkin oikeasti diggasi.

Sitäkin Saapasnainen päivitteli, että samoihin aikoihin diskossa ketkuteltiin ihan kakistelematta lastenlaulumaista Attackin Ooa hela nattenia tai sekoboltsimpaa, mutta tajuttoman yksinkertaista Trion Da-da-daata, vaikka samaan aikaan Saapasnainen ”siviilissä” oikeasti kuunteli Dead Kennedysiä. Juu, ihan totta! Mutta huomatkaa, onhan siitä jo aikaa…

Laaja musiikkimaku tai ainakin monipuolisen musiikin sietäminen toisaalta helpottaa elämää kummasti. Näin sanoo kolmen eri-musiikkimakuisen lapsen äiti  No, se siitä musiikkimuistelusta.

Armaani taitaa parhaillaan hoidella viimeisiä velvollisuuksiaan kuninkaallisella konferenssipaikalla, joka on kuulemma The Royal Albert Hallin vieressä, Hyde Parkin reunalla, Etelä-Kensingtonissa. Huomenna loppuu yksinhuoltajaviikot. Saapasnainen odottelee. Häntä, jonka silmänsä ovat kuin kyyhkyset vesiputouksen partaalla, jotka ovat maidossa kylpeneet ja istuvat runsauden ääressä. Häntä, jonka huulensa ovat kuin liljat, ne tiukkuvat sulaa mirhaa. Häntä, jonka käsivartensa ovat kultatangot, krysoliitteja täynnä. Häntä, jonka lantionsa on norsunluinen taideteos, safiireilla peitetty…

Mittavimmat levyhankinnat tuolla vuosikymmenellä taisi olla Ti-Ti Nalle –kokoelma. Niin, Saapasnainen synnytti 90-luvulla kolme lasta ja joutui siitä huolimatta paiskimaan töitä kuin pieni eläin. Ihmekös tuo, jos vuosikymmen vaikuttaa hieman ”utuiselta”. Ei paljon sivuilleen ehtinyt katselemaan. No, esikoisen ansiosta Saapasnainen on kyllä takautuvasti tutustunut joihinkin 90-luvun ilmiöihin, mm. Nirvanaan.

Ehkäpä Saapasnainen ehtii täyttää tuon vajeen ”kulttuuritäti” -vaiheessa Saapasnainen alkaa itse asiassa jo olla juuri tuota kohderyhmää: keski-ikäinen nainen, kohtuullisesti toimeentuleva ja koulutettu. Kun lapset ovat jo isompia, jää aikaa myös kulttuurille. Siis muullekin kuin saappaanheitolle.

Tänä kesänä, kun Saapasnainen on osallistunut terveydellisistä syistä vain kaksiin saapaskisoihin, on ollut mahdollisuus kierrellä muissa riennoissa. Saapasnainen kyllä totesi, ettei ole enää festari-iässä. Tai ei ainakaan samassa festarikunnossa kuin nuorena. Keitelejazzissa Äänekoskella Saapasnaisesta tuntui, ettei ihan heti lähde samanlaiseen kärvistelyyn. Aivan liikaa porukkaa liian pienelle alueelle tungettuna, 40 minuutin virvokkeiden jonotus jne. Jethro Tull kyllä veti settinsä hyvin ja hullu huilumies Ian Anderson oli timmissä kunnossa.  

Kesä tuntuu jatkuvan, ainakin vielä tämän venetsialaisviikonlopun. On erikoisen lämmintä – vielä seitsemältä illalla Kokkolassa on 22 astetta! Mainio venetsialaissää! Pommit ja papatit paukkuvat jo pienesti, iltaa kohden vähän isommin. Porukkaa virtaa kaupungille viettämään kaupunkikeskustan venetsialaiskarnevaalia. Osa taas viettää tätä veden, valon ja tulen juhlaa mökeillä ja rannoilla, osa lähtee veneilemään. Halkokarin venevajat tuossa kivenheiton päässä… 

Venetsialaiset eivät liene kovin tuttu perinne Pohjanmaan ja Keski-Pohjanmaan rannikkoseudun ulkopuolella. Kyseessä on itse asiassa huvilakauden päättäjäiset, joita erityisesti Kokkolan ja Pietarsaaren alueella kutsutaan venetsialaisiksi. Venetsialaisperinteet ulottuvat yli sadan vuoden taakse, ja lienevät olleet alun perin varakkaan väestön viihdettä. Koska huvila-asukkaat muuttivat elo-syyskuun vaihteessa kaupunkiasuntoihinsa, vakiintui venetsialaisten vietto siihen ajankohtaan ja nimityskin huvilakauden päättäjäisiksi.

Kokkolan matkailun muutama vuosi sitten tekemä esittelyvideo Kokkolan venetsialaisista antaa ehkä hieman kuvaa, mitä tuo koko kansan karnevaali on tänä päivänä. Hieman liian äklö ja siloteltuhan tuo on, mutta Saapasnainen ei malta olla linkittämättä sitä tähän. Elvistelyä harrastava Saapasnainenkin nimittäin vilahtaa videossa Mutta sitä ei taida kukaan muu hoksata kuin Saapasnainen itse. No, ehkäpä Saapasnaisen oma sweetie pie, sugar plum, pumpie umpy pumpkin, joka paraikaa työmatkailee sumujen saarella…

Kuopuskin halusi lähteä heittämään ennätyksen kiilto silmässään. Ei ole harjoitellut koko kaudella kuin kaksi kertaa, mutta luontainen heittolahjakkuus ei näytä ennätyksiin pääsemiseksi kaipaavan kovin paljon harjoittelua, kun samaan aikaan kasvaa ja kehittyy voimakkaasti. P12-ennätyksen 35,30 parantaminen ei kyllä ole helppo nakki kuuden kisaheiton aikana. Ajatella, tuon natiaisen ennätys on puolitoista metriä parempi kuin Saapasnaisen!!! Pojan tämänpäiväinen ennätysjahti kohdistuu etenkin miesten saappaan tulokseen, jossa hänellä on kahden vuoden takaa tulos 24,18. Se on varmaan ihan piece of cake.

Pojalla on muuten silmää toisten heitoille. Ilakoimme usein arvauskilpailun merkeissä hänen imitoidessaan muiden heittäjien tyyliä – bravuureja ovat mm. Eeva ja Jari Isokorven sekä Pasi Kusminin tyylit. Ei siis millään pahalla toisia heittäjiä kohtaan, ei todellakaan! Heittotyylithän ovat melkein kuin yksi taiteen laji! Poika jopa valmensi isäänsä muutama viikko sitten. Neuvoi isäänsä vauhdinoton muutoksessa ja eikös vaan tulokset alkaneet parantua. Pitäisiköhän Saapasnaisen rekrytoida poika valmentajaksi ensi kaudelle? Tämä kausi näyttäisi nimittäin olevan Saapasnaisen osalta ohi, saappaan voi pistää tältä kaudelta talviteloille.

Saapasnaisen heittoväline ja kauden 2011 saldo

Saapasnainen kuuntelee aika vähän radiota, mutta moniosaista Radio Suomen Minun kotikaupunkini –sarjaa on ollut ihan pakko kuunnella. Ensilähetyksiä vuodelta 2009 Saapasnainen ei ollut kuullut, mutta onneksi sarja tulee nyt uusintana, ja on kuunneltavissa Yle Areenassa. Eilen vuorossa oli Anna-Mari Kähärän Viitasaari – Saapasnaisen synnyinpaikka, kuinkas muuten Kiinnostanee ainakin viitasaarelaisia lukijoita, ja tietysti Kähärä –faneja.

Kähärä on Saapasnaisen ikätoveri, kävimme samaa yläastetta ja lukiotakin ennen kuin Kähärä sitten vaihtoi Kuopion musiikkilukioon. Samoissa kieltenryhmissä opiskeltiin, mutta ei Saapasnainen Anna-Maria läheisesti tuntenut. Liikutuksen tilaan Saapasnainen joutui Kähärän viedessä toimittajan Viitasaaren hautausmaalle ja kertoessaan, kuinka hänen isänsä, äitinsä ja veljensä lepäävät Viitasaaren mullassa. Niin lepäävät myös Saapasnaisen isä, äiti ja veli.

Hiekan hautausmaa Viitasaarella

Saapasnaisen nykyistä kotikaupunkia Kokkolaa ohjelmasarjassa esittelee Leea Klemola. Kuinkas sattuikaan, Saapasnaisen lemppareita molemmat – Kähärä ja Klemola! Saapasnainen on samaa mieltä Klemolan kanssa monista asioista, mm. siitä että kokkolalaisuus ja keskipohjalaisuus on kaksi aivan eri asiaa. Saapasnaisesta ei ehkä koskaan tule kokkolalaista, mutta vielä varmemmin ei koskaan ikinä keskipohjalaista! Saapasnainen tulee aina sydämessään pysymään viitasaarelaisena.

Saapasnainen muistaa, että joskus olisi tuntenut itsensä ehkä enemmän keskisuomalaiseksi kuin viitasaarelaiseksi. Näin Kähäräkin sanoo ohjelmassa itsestään. Nyt Saapasnainen tuntee päinvastoin. Ehkä keskisuomalaisuus tuntui silloin läheisemmältä, kun opiskeluvuodet Jyväskylässä olivat lähempänä. Nyt ne ovat huuhtoutuneet jo pienemmäksi osaksi elämää ja pitkä lapsuuden ja nuoruuden kaari sekä sukujuuret Viitasaarella nousevat merkityksellisemmäksi.

Vesi on Saapasnaisellekin tärkeä elementti, vaikkei olekaan mikään veneilijä. Kokkolassa Saapasnaista surettavaa järvien puutetta kompensoi onneksi meri, muttei sekään koskaan voi korvata lempeitä, vehreärantaisia ja turvallisen pieniä keskisuomalaisjärviä. Kokkola on toistaiseksi ollut ihan ok asuinpaikka - toisaalta sopivan kokoinen ja kotoisa, mutta kuitenkin riittävän suuri – mutta toisinaan harmittaa, että se on niin kaukana kaikesta. Juuri nyt ketuttaa suunnattomasti, että esim. Flow-festivaalilla, jossa olisi ollut paljon mielenkiintoisia esiintyjiä, ei voi noin vain pistäytyä #¤%!!!

Onneksi on nämä sähköiset verkot, joilla pääsee vaikka maailman ääriin katselemaan ja kuuntelemaan mielenkiintoisia asioita. Joskus harvoin Saapasnaisenkin mielessä on ohikiitävän hetken vilahtanut kysymys, sanoinko jotakin mitä ei olisi pitänyt, oliko kirjoitukseni liian tabu, nolostuiko joku? No, Saapasnainen ei oikeasti ole kovinkaan huolissaan. Saapasnainen ei tunne olevansa ladattu ase, ainakaan kirjoittaessaan… Tämän biisin ympäristö voisi ehkä paremmin olla jokin muu kuin kirjoituspöytä… Usko tai älä, laulajatar on norjalainen.

Hidasälyisenä blondina Saapasnainen tajusi vasta ruokailun päätyttyä, että aijaa, me oltiinkin Nokialla

Hesassa huomasimme, että kissa oli jättänyt haisevan vastalauseen lähdöllemme – Ninni oli lähtöhötäkässä käynyt kenenkään huomaamatta pissaamassa kuopuksen laukkuun!!! Ou ziisus, mitkä aromit! Ei muuta kuin laukku ja osa vaatteista roskikseen, ja kaupasta uutta tilalle. Poika oli ensin alahuuli mutrullaan, mutta hellyttyämme ostamaan uuden lippiksen Ponkesista niin vain kääntyi suu vehnäselleen ja reissu pääsi jatkumaan taas iloisemmissa merkeissä.

Matkustus omalla autolla oli hyvä valinta viisihenkisen konkkaronkan kohdalla. Osuminen autolautalle ei ollut lainkaan vaikeaa edes tällaiselle blondille, eikä Virossa ajamisessa ollut mitään ihmeellistä. No, maantiellä jossain kohtaa Saapasnaiselle kyllä räpsäytettiin punaista valoa, ja Saapasnainen odottaa nyt jännittyneenä, tuleeko Virosta postia valokuvan kera

Kisat oli ihan jees. Viljandi linnastaadion oli upea heittopaikka. Kisat etenivät aikataulun mukaisesti, keli oli lämmin tai oikeastaan enimmäkseen jopa helteinen – kroppa pysyi lämpimänä. No, perjantai oli tietysti meille heikkokuntoisille vanhuksille armottoman pitkä kisapäivä – aamukymmenestä iltakahdeksaan. Avajaiset aamulla, lasten kisoja pitkin päivää, oma N45-kisa puoli kolmelta, palkintojen jako puoli kuudelta, naisten joukkue illalla puoli seitsemältä. Ei taaskaan jaksanut illan viimeisessä koitoksessa oikein mitään muuta kuin yrittää suoriutua jotenkuten.

Oma ikäsarja oli onneksi sentään jo iltapäivällä. Saapasnainen oli kropan krempat huomioiden oikein tyytyväinen kyettyään heittämään kaksi yli kolmenkympin heittoa. Saapasnaisen onneksi Tuija ei vielä tuossa sarjassa löytänyt parasta heittovirettään, vaan päästi Saapasnaisen pahasta ja kultakantaan. Illalla naisten yleisessä joukkuekisassahan Tuija meni sitten iloisesti puolitoista metriä Saapasnaisen edelle ja itse asiassa taisi tavallaan olla ratkaiseva tekijä Ronttosten voittaessa joukkuekisan. Hieno venyminen Tuijalta!

Ihaillen Saapasnainen katseli myös 85-vuotiaan virolaisen Hilja Bakhoffin heittämistä ja olemista kentällä. Ei valittanut Hilja kuumuutta vaan virkeästi oli kentällä koko ajan, samalla kun Saapasnaisen oli välillä käytävä varjossa lepäilemässä. Hilja heitti kisassa N85-sarjan maailmanennätyksen 16.49. Hilja oli kisan iäkkäin heittäjä. Palkitojenjaossa stetsonpäät Valeri ja Seppo tekivät kunniaa ryhdikkäästi kuin nuoret pojat.

Aika moni nuoremmissa sarjoissa heittäneistä naisistakin olisi jäänyt Hiljan taa. No eipä se ikä miestenkään puolella näyttänyt olevan este menestymiselle nuorempien joukossa. Oli jotenkin merkityksellistä katsella miesten yleisen sarjan palkintojen jakoa. Kaksikymppiset nuoret miehet Saku ja Ville rinnallaan kuusikymppinen veteraani Tapani. Ei taida ihan hirveän paljon olla sellaisia lajeja, joissa maailman huippujen ikäero voi olla neljäkymmentä vuotta tai ylikin!

Joku kyseli keskustelupalstalla MM-kisojen pitoaineasioista. Saapasnainen ei valitettavasti tarkalleen tuosta puolesta tiedä. Perjantaiaamuna kentällä Saapasnainen kyllä kuuli eräältä naisheittäjältä tämän kuulleen huhua, että pitoaineiden käyttö olisi sallittua, mutta Saapasnainen ei onnistunut kuulemaan tai näkemään kentällä mitään tiedotusta kyseisestä asiasta. Huomasipa toki heittäessään, että joissakin saappaissa oli pitoainejämiä, ja niitä sitten yritti rätillä hieman puhdistaa. Tuolla ei ollut varmastikaan Saapasnaisen suoritukseen mitään merkitystä, eikä Saapasnaisella pitoaineita käyttämättömänä ollut tarvetta selvittää asiaa sen kummemmin.

Saapasnainen rohkenee siis arvioida, että kisoissa vallitsi rento meininki eikä turhantärkeilevää nipotusta tainnut juurikaan esiintyä. Saksakin sai kuin saikin koottua itselleen viimemetreillä maajoukkueen, joka otettiin iloisesti heittokarkeloihin mukaan. Joukkueen naisedustajilla ei välttämättä ollut aiempaa kokemusta lajista, mutta muutamalla harjoitusheitolla olivat hyvin jo juonessa mukana. Saapasnainen katseli, että mitä mannekiineja ne ovat saaneet Saksan joukkueeseen haalittua. Kauniita nuoria naisia oli toimitsijoissakin. Ei ole saappaanheitto pelkästään karskien körmyjen laji.

Illanvietto oli ihan kiva. Palkintojen jaon ja muiden muistamisten jälkeen oli vuorossa musiikkiesityksiä, karaokea ja tanssia. Liekö siellä ollut jokin esiraati blokkaamassa surkeimmat multakurkut pois estradilta, kun Saapasnainen ei päässyt esittämään Irwiniä Jokin kansainvälisesti tunnettu biisi oli kyllä hakusessa, mutta kun Saapasnainen ei löytänyt listalta sellaista. Valikoiman ei olisi tarvinnut olla ehkä ihan niin supisuomalaista, kun paikalla oli niin monenkielisiä ihmisiä. Jälkeenpäin ajatellen oli tietysti onni, että tunkua lavalle oli niin paljon, etteivät kaikki sinne ennättäneet päästä

Valeri Luukka ja koko Viron saapasväki ansaitsee kunnon kiitokset kovasta työstä ja ponnisteluista, joilla saivat aikaan hienot kisat! Saapasnaisen amatöörimäinen, mutta vilpittömästi sydänverellään tekemä, edellisestä artikkelista löytyvä Eestimaa-video saakoon osoittaa kiitokset.

Eestimaa-laulu on niin kaunis, ettei sitä oikein pysty kuuntelemaan silmän kostumatta. Saapasnainen ei osaa viron kieltä, mutta jotenkin maaseudun tyttönä taitaa sydämessään tajuta, mistä siinä lauletaan. Kenties tuhansista kylistä ja taloista, kadonneista polvista, isovanhemmista, jotka kylvivät ja leikkasivat viljaa; ehkä lapsista, jotka kasvettuaan vieraantuivat metsistä ja maista, repivät puruiksi pölyiset juuret, lähtivät kotoa, etsivät onnea avoimin silmin… Oi, Eestinmaa, oi synnyinmaa, niin kauan kuin kyläsi elää, elät sinä myös…

Saapasnaisen oli ihan pakko tehdä siitä oma Youtube-video.

Saapasnainen aloitteli lomaansa viettämällä juhannusta Etelä-Pohjanmaan puolella. Voitko kuvitella: seudulla, johon Saapasnainen ei ole koskaan tuntenut vetovoimaa lomailumielessä. No, yllättäen avautunut tilanne hyödynnettiin ja Saapasnainen avarsi taas pikkuisen mieltään. Ja tarkisti käsityksiään.

Lapset pysyivät hyvin ojennuksessa, ei tarvinnut kuin heittää pientä läppää vierailusta Ähtärin eläinpuistoon – siellähän on ne karhut ja kaikki. No, tällä kertaa ei lapsia tarvinnut heittää makupaloiksi, näytti nalleilla riittävän murkinaa muutenkin.

Saunomisen, grillaamisen, so(/u)utelun ja muun vastaavan toiminnan lisäksi on ehditty jo nauttia kesä-Suomen muistakin puolista. Erityistä mielenkiintoa herättävät paikkakunnat, jotka eivät yleensä osu reitin varrelle. Niin kuin nyt esimerkiksi Mänttä. Paikka vaikutti kivalta – rauhalliselta ja siistiltä, taidemuseot sijaitsivat kauniilla paikoilla. Nimi ei jotenkin istu ollenkaan paikasta muodostuneeseen kuvaan.

Kyllä Mäntästä jäänyt maku oli aika ennakkoluuloton ja rohkea lähinnä kuvataideviikkojen ansiosta. Esim. Johanna Havimäen kierrätetyistä nahka- ja turkisvaatteista valmistetuissa eläinteoksissa oli mukavaa omituisuutta, mutta myös hauskuutta: ”Taiteessani koetan löytää tiukkojen ääripäälokeroinnin väliltä höttöistä tuntematonta, jota on vaikea kuvata sanoin. Mies-nainen, maalainen-kaupunkilainen tai luonnollinen-epäluonnollinen -asetelmien väliin jäävä harmaa on aliarvostettua ja koetan kertoa, että se onkin enemmistöä.”

Aijaijai, miten riemukkaasti Saapasnainen naureskeli tämän Katriina Haikalan ja Vilma Metterin The HATE Couture Collectionin äärellä. Muotiasiat eivät ole kovin lähellä Saapasnaisen sydäntä

Takaisin Pohjanmaan rannikolle. Ja siihen, että kesä ja loma saa ajatukset aina hyrräämään omintakeisella tavallaan. Aika hidastuu. Ehtii haistaa meren hajun, tuntea tuulen hiuksissaan, lämpimän hiekan varpaissa. Katsella kaunista auringon laskua. Missä meri loppuu ja taivas alkaa?

”On hiekka polttavaa, taivas punertaa. Edessäni puhdas meri on, lämpö auringon. Kesäloma alkoi hymyillen, nyt jo tunnen sen. Kesäleikit meikit ohentaa, tule mukaan vaan…”

Ei ole ihmekään, jos kesä ja lämpö saa ajatukset villeiksi, aistit avoimiksi. Vapautuminen kylmästä horteesta, toppatakkien kahleista, työn ja kiireen puristuksesta on niin totaalista. Niin moni asia on niin paljon helpompaa. Kauniina kesäiltana Saapasnainen toivoo, ettei kenenkään tarvitsisi vapista kosketusta vailla - ei miehien eikä naisien. Kesällä kosketuskin on helpompaa, ja se voi saada ihmeitä aikaan – naisen käsi voi tehdä miehestä joutsenen. Kaunista.

Katsele Tiian tähdittämää naisten mestaruusjuhlintaa, tai nautiskele Eevan hopeaheitosta tai Tuijan yli nelikymppisestä.

Tulokset löytyvät tästä. Hyvät oli kisat!

Keskustasta Viljandi-järven rannassa sijaitsevalle Viljandi Linnastaadionille käppäillessä vastaan tulee mielenkiintoisia taloja ja pihoja, portaita ja maisemia.

Saatat törmätä jopa vanhaan kunnon Ladaan! Latikka – oi niitä aikoja! 80-luvun alkupuolella Saapasnainen sai ajella keskisuomalaisia pikkuteitä isoveljen punaisella Ladalla… Uuu, se oli hieman jännittävää vasta ajokortin saaneelle - autokoulun uudenkarheat, näpäkät menopelit oli aika timmejä verrattuna Oskun latikkaan, jossa ohjaus oli sanoisinko väljä, eikä käyntikään ollut ihan yhtä tasaista

Ehkäpä keskisuomalaista kumpuilevaa maisemaa ikävöivää Saapasnaista viehätti juuri siksi Viljandissa niin suuresti mäet, portaat ja korkeusvaihtelut.

Hetkeksi paluu tähän hetkeen. Pohjanmaan länsirannikolla on viimepäivinä, kesäkuun toisella viikolla 2011, ollut todella hellettä. Sekä sisä- että ulkolämpötila on ollut kolmenkymmenen lämpöasteen hujakoilla. Terassikelejä on pidellyt Minkähänlainen helle mahtaa heinäkuussa Viljandissa olla? Ja jano mäkiä ylös ja alas tallustaessa? Ei hätää, apu on lähellä, ehkä Smilersin Viis kasti õlut?

Matkan etenemistä saattavat ripeyttää kujasten varsilla ärhäkkäänä hyppivät ja poukkoilevat, ärisevät ja murisevat koirat. Melkoinen ärjyntäskaba, olisikohan Saapasnainen tuoksunut liikaa kissalle?

Siellä, siellä se Viljandijärvi häämöttää! Ja kohta päästään Linnastaadionille heittämään! Alas Trepimägi-portaikkoa, jossa on 5 jaksoa ja yhteensä 158 askelmaa.

Linnastaadion sijaitsee Viljandi-järven rannassa. Kuvassa on World Cup 2010 heittopaikkana toiminut harjoituskenttä, varsinainen stadion on harjoituskentän vasemmalla puolella.

Jana Kohvin heittonäyte syyskuulta 2010 Viljandista. Kuvasta näky komeat korkeuserot järvenrannasta kaupungille.

Takaisin kaupunkiin kävellessä matkan varrella on taas jännittäviä vanhoja taloja ja pihoja. Elämää ja monenlaisia tarinoita nähneitä. Toisaalta tulee mieleen Huvikumpu Pippi Långstrumpeineen, toisaalta Batesin motelli. Huuu!

No ei Viljandi oikeasti näyttänyt pelottavalta paikalta – päinvastoin! Idyllinen ja vehreä pikkukaupunki – se tulee juuri nyt päällimmäisenä mieleen. 1920- ja 30-luvuilla Viljandin kaupunginjohtajana toiminut August Maramaa panosti erityisesti turismin kehittämiseen. Hän lienee ollut melkoisen vekkuli kaveri, koska on saanut tällaisen muistomerkin itsestään.

Kuten olette huomanneet, Saapasnainen usein ilakoitsee eteen tulevasta kuva- ja veistotaiteesta. Viljandissa törmää yllättävänkin paljon sellaiseen, vaikka kyse on  pikkukaupungista - n. 20 000 asukasta. Viljandimaalainen taidemaalari Johann Köler on myös saanut oman muistomerkkinsä, tässä kuvanveistäjä Edgar Viiesin teos, jota Saapasnainen hieman tuunasi. Vai hoksaatko ollenkaan?

Kaupungista löytyy pienuuteensa nähden mukavasti myös erilaisia ruokapaikkoja, baareja, pubeja, ravintoloita. Jokunen on tullut jo testattua Jossain Tartu-kadun varrella sijaitsevassa baarissa selostettiin ja näytettiin saappaanheittoa ihan livenä paikallisille baarikansalaisille. Illan päätteeksi jätettiin baariin paikallisia saappaanheittoharrastajia varten täkyksi ihan kelpo heittoväline. Mitähän sille on mahtanut tapahtua?

No, kohtahan tuo selviää. Ei tarvitse odottaa edes tuhatta ja yhtä yötä! Tämä näyttää olevan listoilla Virossa juuri nyt…

Nojoo, kyllä minä tästäkin kaudesta varmaan selviän, jotenkin. Luotan vuosikausia rakentamiini heittotaitoihin, vaikken ole vielä päässytkään niissä optimaaliselle tasolle. Sitten kun taas kaikki on kohillaan harjoittelunkin suhteen, luotan voivani kehittyä vielä hieman paremmaksi heittäjäksi.

Eilen olin kuuntelemassa mielenkiintoista väitöstilaisuutta, jossa käsiteltiin, miten aikuisopiskelijat rakentavat koulutuksellista minäpystyvyyttään. Eli suurinpiirtein, miten aikuisopiskelijat muodostavat käsityksiä omasta pystyvyydestään, käsityksiä itsestään oppijana ja opiskelijana, käsityksiä tiedollisten kykyjensä riittävyydestä ja miten he uskovat pystyvänsä toteuttamaan opiskeluaan ja sen loppuunsaattamista.

Ystäväni väitöstutkimuksessa on sovellettavissa olevaa materiaalia monelle elämänalueelle. Esim. Saapasnainen pohdiskeli itseään saappaanheittäjänä minäpystyvyyden näkökulmasta. Saapasnaisen käsitys minäpystyvyydestään yleensä heittäjänä lienee kohtuullisen voimakas, mutta käsitys minäpystyvyydestä harjoittelijana ja kilpailijana taitavat hieman poiketa toisistaan. Kilpailijana Saapasnaisen minäpystyvyys on todennäköisesti voimakkaampi kuin saappaanheiton harjoittelijana. Menestyminen kilpailemisessa on päässyt vahvistamaan luottamusta voittamisen mahdollisuuksiin. Harjoittelussa taas se on vähän si och så…

Muuten, jos luulet, että kaikki akateemiset juhlat ovat keekoilua pingviinipuvussa, olet väärässä. Väitöskaronkka, johon juuri sain osallistua, oli jotain ihan muuta. Se oli aitojen, tavallisten ihmisten upeata yhdessäoloa ja hauskanpitoa. Eri puolilta Suomea yhteen kokoontuneita, erilaisia, eri ammateissa toimivia ihmisiä.

Myös itse väitöstilaisuus oli luonteva, välillä jopa rento. Moni sellainen, joka ei ollut koskaan osallistunut väitöstilaisuuteen, yllättyi todella positiivisesti. No, nyt sattuikin harvinaisen mielenkiintoinen ja monia puhutteleva aihe ja loistava väittelijä sekä vastaväittäjä, joilla henkilökemiat pelasivat. Vastaväittäjä ja väittelijä puhuivat aidosti toisilleen ja olivat sataprosenttisesti läsnä. Pikkumaisesta pilkunviilauksesta ei ollut tietoakaan, huumoriakin oli pieni ripaus sopivissa väleissä. Ystäväni klaarasi homman suvereenisti!

P.S. Väittelijälle kiertopalkintona luovutettua, perinteikästä tervatynnyriä - “poikaa” - ei onneksi otettu Nightclub Callen jatkoille mukaan…