Saapasnainen

Huhhuh. Saapasnainen palasi juuri työmatkalta, reissusta, kiireestä. Kotona odottaneet, ystävän lähettämät Joel Lehtosen säkeet kimposivat väistämättä Aaro Hellaakoskeen. Ja satakielen heräämiseen.

 

Tais harmaja olla päivällä höyhenpuku,

ajan täyttivät askarrus ja murkina muu

ja kiireitten kirotuitten luvuton luku.

Nyt huolien tomusta laulaja irroittuu.

0len taas joku minä, maan kukkako? pilvenlaita?

vai jotakin siltä väliltä? tiedä en

edes: lehtikö puun vai lehdentakainen.

Mut aavistan: en harmaja höyhenpaita,

en köyhä en sairas en saita.

 

Kun päivän tulinen pallo taivaanrantaan ehtii,

olen kukkasista suurin ja punaisin,

ja vaikka olisin mykkä, minussa sittenkin

jokainoa säie liikkuu ja livertelehtii,

joka höyhen on irti juuristaan ja kysyy

mikä ollenkaan tänä iltana kiinni pysyy

kun kaikki, mikä on ollut ja mikä on tulevaa,

on nyt, on tapahtumaa.

 

En tiedä, lienenkö hukkunut järven loiskeeseen,

joka äsken kimalsi, nyt värijuovin peittyy,

vai pilvenkö painoton kulku, yksikseen

kun ilmojen kannettavaksi se nauraen heittyy.

Olen hohto männikön pilarikyljissä tuolla,

olen pursujen väkevä huoku aavalla suolla,

ja ruohikon autuus, perhosen siipi tuo,

joka äsken katkesi lemmittynsä luo,

olen kaikki, jotka nyt, tänä hetkenä, tahtovat kuolla.

Suviyö, satu surmana rintaan!

Pian pöllö jo lyö kumistintaan.

 

Kenen tietäisin onnesta osattomaksi jääneen,

hänet toisin tänne, ja vaatisin rakastamaan

tätä turhinta, mitä on tehty milloinkaan.

Miks kaikki on vaiti? Miksei puhkea ääneen

tämä ilta hurmaunut, yli mullankin huminoiva.

Olen valmis kuunteluun. En kaipaa mitään.

Olen olematon, jota sisältä kiirehditään.

Olen vastaanottaja vain. Olen soiva.