Nyt asiaa. Kävin eilen saappaanheittoharjoituksissa. Heitin 50 kertaa mustaa siili-saapasta, kolmea eri yksilöä. Hiekka-alusta, kelvollinen keli. Heittojen pituuksissa ei ole riemukasta raportoimista, mutta korvaisiko määrä laadun? Yli kolmannes heitoista oli hyvin onnistuneita, noin kymmenesosa epäonnistuneita. Loput siltä väliltä. Heittotuntuma säilynyt siis ihan ookoona viime viikkojen vähästä harjoittelusta huolimatta. Hieman yllättävää, että jaksan takoa niinkin paljon heittoja, vaikken pidä kuntoani erityisen hyvänä. Rautavaaran SM-kisojen lähestyminen innostaa! Jokohan Eero pian taas jakaa mitalit…
No niin. Se oli tämän kirjoituksen syväanalyysi-osuus. Sitten kaikkea muuta.
Jouduin eilen jättämään haikeat hyvästit pojan rummuille. Tunnustettakoon, että kuopuksella hiipui soittointo jo ainakin vuosi sitten, mutta äitsykkä ei millään olisi raaskinut myydä rumpuja vaan vetkutteli tänne saakka. Oli niin mukavaa aina silloin tällöin inspiksen iskiessä käydä hakkaamassa niitä paria peruskomppia, jotka olin pojalta oppinut. No, tulipahan huoneeseen vihdoinkin tilaa muulle, ja siivous helpottui. En rääkkää enää perheen ja naapurien korvia ja hermoja. Lohdullista sekin, että setti pääsi hyvään kotiin, ihan oikean rumpalin kokoelmiin. Yamaha Rydeeniä ei kuulemma enää valmisteta.
Kuulin eilen uutisista, että Deep Purple on Suomessa. Toisaalta olisi kiinnostavaa käydä katsomassa tuollaista legendaarista bändiä, kun se vielä on kasassa – lukuisat ihailemani taiteilijathan ovat jo kuolleet tai bändit hajonneet. Mutta toisaalta olisi epämiellyttävää romuttaa se kuva, joka heistä on jäänyt mieliin parhaimmillaan. Olen huomannut, että saman keitoksen lämmittäminen kymmenien vuosien päästä ei useinkaan saa aikaan enää sellaista elämystä kuin bändin ollessa parhaimmillaan. Ainakaan live-esiintymisissä. Levyille tallennettu musiikki on asia erikseen. Kuuntelen vieläkin joskus, tosin harvakseltaan, vinyylejä.
Kolkun sivuilla on näemmä ollut viime päivinä hieman tavallista enemmän kävijöitä. Sehän on mukavaa. Kun itsekin oikein selasin sivuja, tulin siihen tulokseen, että kirjoittamisen lahja ja mieltymys tarinointiin lienevät pitkälti sopivien geenien ja kulttuurisen perinnön ansiota. Tietysti tuo piskuinen kylä on vuosien saatossa saanut omassa mielessäni hieman mystisesti patinoituneet, kullanhohtoiset reunukset. Usein taakse jääneistä tai etäämmällä sijaitsevista asioista muistaa enemmän myönteisiä puolia. Tai ainakin minulla se on niin päin. Oli miten oli, monista asioista saan kiittää tuota syrjäistä ”gallialaiskylää” ja siellä vaikuttanutta suurensuurta ja laveaa sukuani.