Saapasnainen

Se päivä lähenee, jolloin Saapasnainen tipahtaa maan pinnalle. Kohtaa omassa sarjassaan parempansa, eikä mahda tälle mitään. Sen aika ei ollut vielä Myyrmäessä. Ei ihan, mutta läheltä liippasi.

Lähtökohdat SM-hallikisaan olivat ennakkoon ajatellen kohtalaiset, mutta eivät ihanteelliset. Alkuvuoden vaivanneet fyysiset ongelmat yläkropassa eivät mieltä nostattaneet, mutta pysyivät kurissa työterveyslääkärin määräämillä lääkkeillä. Jumit tarjosivat kuitenkin oivallisen kasvualustan heiton jäykkyydelle ja väkinäisyydelle. Onnekseni hallikisan ainoa suhtkoht onnistunut heitto osui kokolailla oikeaan paikkaan. Se oli N45-sarjan avausheitto ja kantoi 30,32 metriä. Oma halliennätys. Siinäpä saivat kilpasiskot heti kärkeen myrskyvaroituksen, ehkä luulivat minun pystyvän vielä parempaan seuraavilla heitoilla. Loppukisa oli kuitenkin Saapasnaiselle epäonnistumista toisensa perään, ja kävi lopulta väkinäiseksi vääntämiseksi. Jostain syystä en saanut enää saapasta lainkaan oikeaan asentoon, tuli tunne ikään kuin saappaan lentoradalle olisi tullut sivuvasemmalta ilmanvirtausta, joka nosti heiton pystyyn. Kokeilut eri saappailla tai erilaisilla otteilla eivät tuottaneet tulosta, pikemminkin sekoittivat pakan lopullisesti. Avausheitto riitti onnekseni kuitenkin nipinnapin voittoon, ja osui myös oivallisesti N45-joukkueen pesämunaksi tulokseen, jolla yllettiin joukkuehopealle. SS Kaleva oli niin omaa luokkaansa, ettei meillä olisi ollut mitään mahdollisuuksia heidän kukistamiseensa. Hyvä SS Kaleva, hyvä Valma, hyvä uudet ME:t!

Sama tapahtumien kulku toistui naisten yleisessä sarjassa, johon toki läksimme ensisijaisesti hakemaan Viitasaaren Viestin joukkueelle hyvää hallitulosta. Joukkueelle heitetty avausheitto 29,03 jäi pisimmäksi myös henkilökohtaisessa sarjassa. En saanut saapasta millään asentoon, rupesin runnomaan kädellä ja voimalla, ja jälki oli surkeaa ja väkinäistä. Kisakestävyyskään ei riittänyt. 7 tunnin automatka lasten kanssa, saapuminen hallille suoraan tien päältä, tankkaamisen ja välilämmittelyjen unohtaminen ja kaikkien mahdollisten virheiden kasaaminen muutenkin riskaabelin kunnon ja pitkän kisaillan päälle eivät todellakaan tukeneet hyvää suoritusta. Mutta kun oli niin mukava käydä jutskaamassa muiden heittäjien kanssa, seurata omien lasten heittoja ja puuhata sitäsuntätä niin, että oma kisasuoritus jäi hieman taka-alalle. Enkä kuitenkaan ehtinyt käydä moikkaamassa edes kaikkia heittäjiä, joita olisin halunnut

No, joka tapauksessa mahdollisesti historialliseksi jäävä jättipotti napsahti naisten yleisessä joukkuekisassa: pronssia tuli Viitasaaren Viestille, mikä nousee omassa arvoasteikossani todella korkealle. Seistä nyt palkintopallilla SM-tasoisissa kisoissa legendaaristen Rautavaaran Iskun ja Ronttosten vierellä oman tyttären ja siskon kanssa! Se säilyy varmasti mielessä pitkään yhtenä saappaanheittourani kohokohdista.

Korson Kaiun järjestämät SM-hallikisat olivat kaiken kaikkiaan hyvät. Järjestelyt toimivat, kisan osallistumisaste ja tulostaso olivat hyvät huomioon ottaen juuri tuoreeltaan tulleet sääntömuutokset pitoainekieltoineen. Kisat olivat lisäksi erittäin siistit – ei näkynyt minkäänlaista örvellystä, ei tölkkejä, ei roskaamista. Ja vielä bonuksena hienosti toiminut kisastudio ja netti-tv.

Saapasnainen jää nyt odottelemaan tuota alussa mainittua nöyrtymisen hetkeä tyynin mielin. Oikeastaan uteliaana. Sillä se hetkihän väistämättä tulee joskus. Mutta milloin, missä ja kenen toimesta? Sitä odotellessa iloitsen niistä upeista hetkistä, joita olen saanut elää tämän mahtavan lajin parissa.

Saapasnainen iskee jälleen. Tällä kertaa pitosoppaan, ja ihan kauhallisella. Saapasnainen on sen verran kauan saapaskeiton porinaa kuunnellut, ettei joka kuplahdukseen viitsi enää vaivautua reagoimaan, ja tämäkin meinasi mennä hymähdyksellä ohi. Mutta kappas vaan kun tuli pientä säestystä, niin sarvet nousivat päähän, ja hapanimelä sulkakynä, ystäväni luonnehdintaa lainatakseni, alkoi suihkia

Saappaanheittoliiton uunituore kokous kiinnitti huomiota tavallisiin heittäjiin, ja korosti uusien jäsenten hankintaa. Tämä tavoite tuntuu olevan monien huulilla, suunnassa jos toisessa. Saapasnainen muistaa kuin eilisen päivän tuon ajan, kun pieni värisevä humanistisydän rinnassa pamppaillen uskaltautui heittämään, uutena untuvikkona, 25 metrin heitosta haaveillen. Kuinka upeaa olikaan saavuttaa tuo unelma! Kuinka upeaa olikaan heittää paljaalla itsellään, sillä voimalla ja nopeudella, joka minulla uniikkina yksilönä oli. Minä heitin minuna, lainkaan ajattelematta teknisiä nippeleitä, millimetrin tarkkoja mikroyksityiskohtia, luokittelematta heittäjiä eri kasteihin tekniikan, nopeuden tai voiman suhteen. Lainkaan tajuamatta, että joskus joku tulee pilkkaamaan 25 metrin heittäjää surkeaksi räpeltäjäksi, jonka heittäminen ei varmasti voi olla hauskaa.

Olin tavallinen heittäjä, joka onnekseen uskaltautui jäämään ystävällisten ja ihmisinä upeiden naisheittäjien ansiosta lajin vietäväksi. Nyt pitoaineista mariseva miehinen mestarijoukko julistaa, etteivät minunkaltaiseni räpeltäjät kiinnosta ketään, eikä sellainen heittäminen voi olla hauskaa. Innostappa siinä sitten uusia heittäjiä tämän lajin pariin ja kannusta tavallista heittäjää… No, hauskuus on yksilöllinen käsite. Minulle se on omaa onnistumista luomuna, toiselle ehkä väkisin kuudenkympin pusertamista? Ystäväni loppukanetoi karusti, mutta osuvasti: ”Klubissa pilkataan, vaikka jokaisen jäsenmaksun me tarvitsemme, eikä maksuvaiheessa metrilukuja kysellä.”

Mutta Saapasnaisen optimismi ei kuole, ei sammu, ei hälvene. Kyllä ilo voittaa aina. Samalla tietäen, että saapasväki heittelehtiköön ikänsä kaiken kyllän ja ein, valon ja varjon, keveän ja raskaan välillä.

Huhhuh. Saapasnainen palasi juuri työmatkalta, reissusta, kiireestä. Kotona odottaneet, ystävän lähettämät Joel Lehtosen säkeet kimposivat väistämättä Aaro Hellaakoskeen. Ja satakielen heräämiseen.

Tais harmaja olla päivällä höyhenpuku,

ajan täyttivät askarrus ja murkina muu

ja kiireitten kirotuitten luvuton luku.

Nyt huolien tomusta laulaja irroittuu.

0len taas joku minä, maan kukkako? pilvenlaita?

vai jotakin siltä väliltä? tiedä en

edes: lehtikö puun vai lehdentakainen.

Mut aavistan: en harmaja höyhenpaita,

en köyhä en sairas en saita.

Kun päivän tulinen pallo taivaanrantaan ehtii,

olen kukkasista suurin ja punaisin,

ja vaikka olisin mykkä, minussa sittenkin

jokainoa säie liikkuu ja livertelehtii,

joka höyhen on irti juuristaan ja kysyy

mikä ollenkaan tänä iltana kiinni pysyy

kun kaikki, mikä on ollut ja mikä on tulevaa,

on nyt, on tapahtumaa.

En tiedä, lienenkö hukkunut järven loiskeeseen,

joka äsken kimalsi, nyt värijuovin peittyy,

vai pilvenkö painoton kulku, yksikseen

kun ilmojen kannettavaksi se nauraen heittyy.

Olen hohto männikön pilarikyljissä tuolla,

olen pursujen väkevä huoku aavalla suolla,

ja ruohikon autuus, perhosen siipi tuo,

joka äsken katkesi lemmittynsä luo,

olen kaikki, jotka nyt, tänä hetkenä, tahtovat kuolla.

Suviyö, satu surmana rintaan!

Pian pöllö jo lyö kumistintaan.

Kenen tietäisin onnesta osattomaksi jääneen,

hänet toisin tänne, ja vaatisin rakastamaan

tätä turhinta, mitä on tehty milloinkaan.

Miks kaikki on vaiti? Miksei puhkea ääneen

tämä ilta hurmaunut, yli mullankin huminoiva.

Olen valmis kuunteluun. En kaipaa mitään.

Olen olematon, jota sisältä kiirehditään.

Olen vastaanottaja vain. Olen soiva.

Nyt täytyy ihan keskittyä. Uudistua? Tai edes aloittaa eri sanoilla kuin edelliset kirjoitukset. Siihen voisi olla edellytyksiä, palasinhan juuri keskeltä korpimetsien hiljaisuutta kuin uudesti syntyneenä. Näistä lähtökohdista Saapasnaisen on hyvä alkaa rakentaa tulevaa harjoituskauttaan.

Vauhtia haettiin Viitasaarelta. Tiedättehän tuon kauniin, järvien pirstoman paikan nelostien varressa, Jyväskylästä sata kilsaa pohjoiseen. Etelästä tultaessa maamerkkinä toimiva Hännilänsalmen uusi silta oli pienoinen pettymys, ainakin näin ensimmäistä kertaa päivänvalossa koettuna. Iltavalaistuksessa se varmaan näyttäisi joltakin. 60-luvulla rakennettu vanha riippusilta näytti komeammalta. Tuossa se vielä nököttää vieressä hetken lopullista purkuaan odotellen.

Hännilänsalmen silta jouluna 2009

Joulu se tulla jolkutteli Kolkulla, Keiteleen ja Pihtiputaan rajamailla, runsaslumisessa säässä, parinkymmenen asteen pakkasessa. Talvinen luonto oli kauneimmillaan. Kuusi haettiin perinteiseen tapaan aattoaamuna isolla porukalla.

Talolle palatessa ei pirtsakasta pakkasesta huolimatta hennonut heti sisään mennä, lumen koristelema puutarhakeinu kutsui hiljaisuutta kuuntelemaan.

Joulupukki toi kiinnostavia lahjoja, joiden parissa aattoyö taisi venähtää pikkutunneille saakka. Pauli Kallion käsikirjoittama Maalaispunkin päiväkirja ei ehkä jää kirjallisuuden historiaan, mutta minulle se oli merkityksellinen palauttaessaan mieleen sellaisia muistiväläyksiä 70-luvun lopulta ja 80-luvun alusta, jotka muutoin olisivat ehkä painuneet täysin tietymättömiin. Samaiset Ratsian ja Pellen keikat varmaan tuli koluttua aikoinaan Pihtiputaan Elämäjärvellä ja Saapasjalkarockissa. Elämäjärven työväentalo eli silloin kukoistuskauttaan suomalaisten rock-bändien keikkapaikkana Konkareiden ja Takamehtien talakoiden välillä, joten lähes kaikki kotimaiset huiput tuli kyllä nähtyä. Mutta eipä niistä paljon enää muista, kun ei päiväkirjaakaan tullut pidettyä.

Joulupäivänä jaksettiin kuitenkin yökyöpelöinneistä huolimatta lähteä taas reilunkokoisella joukolla reippaalle kävelylenkille raikkaaseen pakkasilmaan Kolkuntietä pitkin.

Joitakin omakohtaisia rock-muusikoihin liittyviä muistojakin löytyi. Kuka oli soittanut Ratsian Pasi Kuusjärven rummuilla, kuka matkustanut samassa koululaisbussissa Ratsian Jyri Honkavaaran kanssa. Nuoremmalla polvella on tietty heittää peliin melkoisia legendoja Hyyrysen pojista (Stam1na, YUP), vilkkaanpuoleisia kesävieraita kun taisivat olla. Mutta niistä intiaanileikeistä ei näillä pakkasilla ollut tietoakaan, pihapiirit tulvivat rauhaa ja harmoniaa

Kolkun palovartiotornikin sai edelleen seistä mäellä majesteetillisen arvokkaasti kuin muistomerkkinä vuosikymmenten takaisesta työrupeamastaan metsäpalojen ehkäisemiseksi. Sinne sitä kiipeiltiin lapsena monet monituiset kerrat. Luvan kanssa tai ilman

Kovimmillaan pakkanen kirahti 24 asteessa, vaikka eihän se vielä ole paljon mitään, kun muistelee lapsuuden talvia. Pakkanen ja tuuli kuitenkin tekivät omat tepposensa Tapaninpäivänä, kun sähkökatkoksia tuli tuon tuostakin. No mikäs siinä oli istuskellessa takan loimussa ja kynttilänvalossa, lämpöisessä tuvassa. Sehän oli kuin pientä ekstreemiä kaupunkilaislapsille.

Nyt on akut ladattu ja vinkkeleitä vaihdettu alkavaa saappaanheiton harjoituskautta varten. Kuin henkeään pidätellen jäävät nämä koivukujat, kuiden loimotukset odottamaan Saapasnaisen seuraavaa siirtoa.

Saapasnainen on lukenut kollegansa Saapassissin tuoreinta blogikirjoitusta henkeä haukkoen. Kaiken hiljaisuuden keskellä ilmoille rävähtää vastaanpanematon manifesti, jonka syvä humanistisfilosofinen ote yhdistettynä oivallisesti ajoitettuihin psykologisiin nyansseihin saa aikaan Saapasnaisen sielussa laidasta laitaan sinkoilevaa - osin ristiriitaista - kipinöintiä, jonka päätepistettä voi vain arvailla.

Saapasnainen ei Saapassissin lailla voi kaikesta elämänhistoriallisesta kantokuormasta ja mahdollisesta yrityksestä huolimatta sanoa olevansa kommunisti, mutta on työn merkityksestä kuitenkin kohtuullisen vakuuttunut. Työtähän voi tosin olla monenlaista – palkkatyötä, vapaaehtoistyötä, talkootyötä. Saapasnainen on saanut nauttia kaikista noista. Pätkätyöstä Saapasnainen nauttii parhaillaan.

Merkityksellinen tekeminen on ihmiselle yleensä koossapysymiseksi tärkeää. Tältä pohjalta ensimmäiseksi tuli Saapasnaiselle houkutus upottaa tähän kirjoitukseen YouTubesta Kaj Chydeniuksen Työttömän laulu. ”Kuka tarvitsee työttömyyttä? Minä en, eikä Nieminen. Sitä tarvitsee järjestelmä tämä kapitalistinen. Olen puustani irronnut lehti, kuljen joukossa joutoväen. Joskus uneksin siitä puusta - sen juurella kirveen näen.”

Viikontakainen kalevalainen akkaenergia ja hetkeksi pinnalle pyrkinyt protestimieli kuitenkin väistyivät, liukenivat. Sitä paitsi - olen saappaanheittäjä! Miten voisi vastustaa sitä sielua hivelevää kaunista, hiukan kaihomielistä väreilyä, jonka Saapassissin lausahdus ”Robotti heittää saapasta pitemmälle kuin ihminen, mutta ihminen tekee sen koko sielullaan”, saa kumpuamaan Saapasnaisen rinnasta?

Jack Brel tulkitsee Amsterdamiaan väkevästi. Saapasnainen haluaisi koskettaa kaikkia maailman saappaanheittäjiä Mari Rantasilan kauniin pehmeällä äänellä, välillä kipeästi, mutta hyväksyen.