Saapasnainen

Tällä kertaa Saapasnainen jätti piparinpaistot ja muut jouluhössötykset väliin ja vaihtoi hieman toisenlaiseen maisemaan sekä rentoon lomafiilikseen. Keli oli joulun alla Suomen halki ajellessa harmaata, märkää ja pimeää – kovin jouluiselta ei näyttänyt.

 

 

 

Matkakohteemme oli Hurghada Egyptissä, Punaisenmeren länsirannalla, noin 500 kilsaa Kairosta kaakkoon. Lento Helsingistä Hurghadan omalle lentokentälle kesti myötätuulen hieman avittaessa vajaat viisi tuntia. Saavuimme hotellille hehkeimpään aikaan iltapäivällä – näkymä parvekkeelta ei ollut hassumpi.

 

 

 

 

Hotellimme Continental Resort Hurghada sijaitsi aivan meren äärellä ja osoittautui hyväksi valinnaksi. Voisi sanoa, että se oli eräänlainen lomakeskus – hotellilla oli oma, yksityinen uimaranta, iso lämmitetty ulkouima-allas, valtavan iso puutarha-alue, oma ratsastuskeskus sekä vesiurheilukeskus, tenniskenttä, kuntosali, hierontapalvelut, useita ravintoloita ja baareja.

 

Sää vastasi päivisin suomalaista lämmintä kesää ilman sateita, eli juuri Saapasnaisen makuun: vähän päälle 20 astetta, korkeimmillaan ehkä 25. Merivesi tuntui ensin hieman viileältä, mutta mainiosti siinäkin pystyi uimaan. Suolaisen meren jälkeen oli mukava pulahtaa 28 asteiseen uima-altaaseen. Meri ei muuten näyttänyt punaiselta vaan ihanan turkoosilta.

 

 

 

Merelle pääsi näppärästi myös hurjastelemaan eri tavoin. Saapasnainen tyytyi katselemaan joko rannalta tai muskeliveneestä tumman ja tulisen Ahmedin kyydissä, kun muut porukat viilettivät pitkin merta milloin sohva-ajelulla, milloin raketin selässä.

 

 

 

Rannalla oli toki paljon muutakin mielenkiintoista katseltavaa.

 

 

 

Vaikka Suomesta lähtiessä oli sellainen fiilis päällimmäisenä, että nyt sitten lähdetään kokonaan irti jouluhälinästä – oltiinhan menossa islamilaiseen arabimaahan – länsimaisen joulun merkeiltä ei täysin vältytty. Hotellin aula oli koristeltu jouluiseksi ja joulumusiikkikin soi aika ajoin.

 

 

 

 

Ei se kyllä Saapasnaista kauheasti haitannut. Hotellin tarjoama aattoillan juhlaillallinen oli toki ohjelmaltaan hieman erilainen mihin Saapasnainen on koto-Suomessa tottunut. Buffet-pöydät notkuivat vieläkin runsaampina kuin Suomessa – ruokalajeja oli ihan järjettömät määrät – ja mm. vatsatanssinäytös toi iltaan orientaalista eksotiikkaa.

 

Joulun merkkejä näkyi myös katukuvassa. Jopa ratsastajia odottelevat kamelit isäntineen olivat saanet tonttulakit päähänsä.

 

 

 

Tietysti käytiin myös suojaisan hotellialueen ulkopuolella katselemassa muuta elämänmenoa. Se ei ollutkaan sitten ihan yhtä harmonista ja rauhallista. Hotellin porteilla oli ensinnäkin takseja jonossa tyrkyttämässä palvelujaan. Rauhallisesta katukävelystä, jonka aikana voisi katsella vain ympärille, ei voinut kuin haaveilla, sillä melkein joka metrillä vieressä kulki joku tuputtamassa huiveja, vöitä, postikortteja, tatuointeja, minisafareja, hajuvesiä, mausteita, rastoja – ihan mitä tahansa. “Terveterve, Nokia, mitä kuuluu?” kaikui korvissa koko ajan.

 

Jos joku tavara olisi kiinnostanutkin, kaupankäynti oli niin aikaa vievää ja monimutkaista, että Saapasnaisella ei ainakaan hermo olisi pitänyt. Tinkiminen kuulemma kannatti aloittaa alle puolet siitä hinnasta, mitä kaupustelija pyysi. Kiinteähintaisia kauppoja hintalappuineen ei ollut juuri missään. Yksi hyvä sellainen oli kauppakeskus Cleopatra Bazar noin puoli kilometriä Continental Resortista Village Roadia pohjoiseen.

 

Taksilla käytiin myös hieman isommissa keskustoissa El Daharissa ja Sakkalassa. Taksikyyti oli halpaa, yleensä tuollaisista muutamasta kilometristä viiteen kilometriin -matkoista maksettiin 30 Egyptin puntaa eli vajaa 4 euroa. Sakkalassa nähtiin ihanan värikkäitä mattoja, just sellaista Afrikka-matskua, jota voisi ottaa omaankin kotiinsa. Nuo oli ihan isokokoisia, kuvattu vaan ylhäältä portaikosta.

 

 

 

Yhtenä päivänä kävimme myös Sindbad –sukellusveneretkellä. Hurghadan rannikkohan kuulemma tunnetaan yhtenä maailman parhaimmista paikoista sukeltaa ja snorklata, mutta me maakravut katseltiin meren ihmeitä sukellusveneestä, joka oli mainosten mukaan suomalaista käsityötä…

 

 

 

Sukelsimme aluksella 25 metrin syvyyteen ja näimme mukana seuraavan sukeltajan lisäksi monenlaisia kaloja, koralleja, laivojen hylkyjä ja muuta roinaa merenpohjassa.

 

 

 

Egyptin matkan vaikuttavin kokemus oli kuitenkin retki Luxoriin. Matkaa sinne oli Hurghadasta parisensataa kilometriä, ja retkibussiin astuimme jo viiden aikaan aamulla. Hrrrr, lämpöä oli vain 11 astetta ja matka alkoi pimeässä. Suurin osa matkasta oli erämaata: hiekkaa ja vuoria. Kohta Hurghadasta päästyämme pysähdyimme tarkastusasemalla, jossa tarkastettiin letkassa ajavien turistibussien luvat, ja bussijono sai turvakseen aseistetun poliisisaattueen. Poliisisaattue on ollut pitkään käytäntönä näillä retkillä eikä aiheuttanut sen kummempia reaktioita.

 

Samalla sanottakoon, että koko Egyptin matkan aikana ei näkynyt mitään merkkiä levottomuuksista. Mitään vaaraa ei ollut huomattavissa. Egyptin levottomuudet ovat keskittyneet viidensadan kilometrin päässä sijaitsevaan Kairoon. Bussin ikkunasta näkyi vain erämaata ja paikoitellen verkkaista elämänmenoa niissä muutamassa pikkukaupungissa tai –kylässä, joiden läpi ajoimme.

 

 

 

Tokihan Egyptissä käynnissä olleet vaalit näkyivät jonkin verran katukuvassa. Kadunvarsimainonta näytti olevan pikkuisen erilaista kuin Suomen hillityissä pressanvaaleissa. Tässä Egyptiläistä vaalimainontaa minareetin juurella.

 

 

 

Muutaman tunnin bussimatkan jälkeen saavuimme Luxoriin, jota antiikin kreikkalaiset kutsuivat Thebaksi. Se oli satojen vuosien ajan Egyptin pääkaupunki ja uskonnollinen keskus, jonka kukoistuskausi oli jossain siellä 1500-1100 eaa. Ensimmäinen vierailukohteemme, Karnakin temppeli tai oikeastaan temppeliryhmä, oli valtava ja vaikuttava.

 

 

 

Temppeliä alettiin rakentaa kaiketi siinä nelisentuhatta vuotta sitten, ja miltei kahden vuosituhannen ajan sitä sitten vallassa olleet eri dynastiat rakennuttivat ja laajensivat. Kompleksi on laaja ja palapelimäinen. Jostain on mieleen jäänyt, että se olisi maailman vanhin uskonnollinen keskus? Mutta kappas, hetikohta suurelle temppelipihalle astuessa näemme, että saappaanheitto taitaakin olla vanhempi laji kuin tiesimmekään. Jo muinaiset saappaanheittäjät…

 

 

 

Eteenpäin temppelialueella kulkiessa, ennen suureen pilarisaliin siirtymistä kohtasimme pappiskunigas Pinodjem I:n. Hämmentävää, vaikkakin ihan tyypillistä on, että tuota patsasta olen nähnyt nimitettävän jossakin myös Ramses II:n patsaaksi tai Amonin patsaaksi tai ties miksi. Hallitsijat ottivat kuulemma toisten aiempia luomuksia mieluusti omiin nimiinsä, eikä Saapasnaisen hahmottamista lainkaan auttanut se, että esim. hallitsijoilla saattoi olla monta eri nimeä.

 

 

 

Pinodjemin jalkojen juuressa on hänen puolisonsa. Sivumennen sanoen, naiset vaikuttivat olevan kovin näkymättömissä rooleissa tänäkin päivänä: tarjoilijat, kauppojen kassat, siivoojat, puutarhatyöntekijät, parfyymikauppiaat – kaikki olivat miehiä.

 

Ihasteltavaa ja ihmeteltävää oli niin mahdottoman paljon, ettei oikein edes tajunnut. Oli se jotenkin niin epätodellista kosketella kiveen hakattuja merkkejä, jotka joku ihminen oli siihen siististi kaivertanut kolme-neljätuhatta vuotta sitten! Ei taida Saapasnaisen näppiksen hakkaamisesta olla mitään enää jäljellä edes muutaman vuoden päästä.

 

 

 

No entäs sitten tämä kaveri? Tyyppi ei ollut Max vaan Min, vaikkei hän ihan minikokoiselta näytäkään. Kyseessä on hedelmällisyyden jumala Min, joka oli menettänyt taistelussa toisen kätensä ja jalkansa, mutta jotain tärkeää ja elinvoimaista sentään säästyi.

 

 

 

 

Tarina kertoo, että kun muut kylän miehet joutuivat lähtemään taisteluun Minin jäädessä kotikylään naisten ja vanhusten kanssa, Min ei suinkaan tyytynyt toimettomana aikaansa kuluttamaan. Miehet eivät sodasta palattuaan tietenkään olleet kovin iloisia nähdessään vaimojensa saaneen mystisesti perheenlisäystä heidän poissa ollessaan. Kylän jouduttua parinkymmenen vuoden kuluttua uudelleen sotaan, Min kohotettiin jumalan asemaan kyvyistään taata kylään juuri sopiva nuorten miesten armeija.

 

Ennen Karnakista poistumista piti vielä tsekata muinaisen heittäjän tyyliä.

 

 

 

Kävimme myös Kuninkaiden laaksossa, josta on löydetty yli 60 faaraoiden ja muun ylimystön muinaista hautaa. Kuuluisin hauta lienee Tutankhamonin hauta, mutta me vierailimme Ramses III:n, Ramses IX:n sekä Tausretin ja Setnakhtin haudoissa. Varsinaisia muumioita niissä ei enää ollut, mutta hautakammiot pitkine käytävineen, seinämaalauksineen ja huoneineen olivat kokemisen arvoiset. Kyllä se sielua väräytti, kun mietti astelevansa samoja käytäviä kuin saattue kolmetuhatta vuotta sitten, kun mahtava faarao kannettiin maan poveen viimeiselle leposijalleen. Laaksossa ei saanut kuvata.

 

Kävimme myös Memnonin kolosseilla ihailemassa kahta kivistä patsasta, jotka esittävät faarao Amenhotep III:ta eli Amenofis III:ta.

 

 

 

Lounasravintolaan bussilla matkatessa ohitimme hotelli Winter Palacen, jossa Agatha Christie asui kirjoittaessaan romaaniaan Kuolema Niilillä, joskus 30-luvulla kai. Christie-fanina Saapasnainen hotkaisi tuon kirjan jo murkkuikäisenä saatuaan sen joululahjaksi 1978 siskoltaan.

 

 

 

Lounaan jälkeen teimme pienen risteilyn Niilillä, jota maailman pisimmäksi joeksi väitetään. Risteilyaluksemme ei tainnut ollut ihan yhtä loistelias kuin se höyrylaiva, jonka tupakkasalongissa monsieur Poirot siemaili kultivoituneesti lasillisen benedictine-likööriä.

 

 

 

No, oikeasti risteily oli miellyttävä ja raikas trippi, jolla näimme jopa vehreitä maisemia.

 

 

 

Se oli Luxor se. Yleisestikin Egyptistä voisi sanoa, että se oli myös sikäli mukava matkakohde, että ”ryyppylomalaisia” ei näkynyt. Egypti ei ehkä ole toivekohde heille. Suurin osa egyptiläisistähän on muslimeja, ja muslimit eivät käytä alkoholia. Alkoholia ei myydä ruokakaupoissa, ei edes olutta, enkä ylipäätään nähnyt koko Hurghadassa yhtään kauppaa, jossa olisi ollut alkoholituotteita myytävänä.

 

Hauska yllätys oli myös pyyhetaide, jota herttaisen ujosti hymyilevä miessiivooja päivittäin loihti huoneisiimme meitä ilahduttamaan.

 

 

   

 

Joinakin päivinä fiilis oli aavistuksen verran scarympi, mutta hahmot tuntuivat silloinkin sanovan: Pöö! Hei, ei ole mitään pelättävää.

 

 

   

Egypti säilyy varmasti pitkään mielessä. Oikeastaan tekisi mieli mennä sinne uudestaan. Esim. Luxorin vierailu oli vain pintaraapaisu, eikä pitkän päivän aikana jaksanut enää ottaa vastaan kaikkea. Nyt olisi viisaampi nähtävyyksiin tutustumisessa. Ja jaksaisin ehkä tinkiä pari Afrikka-mattoa.