Suomen Saappaaheittoliiton missioksi eli perimmäiseksi toiminnan tarkoitukseksi on kunnianhimoisesti määritetelty “booting the world” eli “maailman saapastaminen”.
Kansainvälisen toiminnan laajuus painottuu myös uusissa, tulevissa valtionapukriteereissä, joten kaikesta päätellen olemme oikealla tiellä.
Olisi hienoa saada suomalaislähtöinen liikunta- ja kulttuuri-ilmiö leviämään kautta maapallon; edes sauna tai joulupukki eivät siinä ole onnistuneet. Jotenkin tuntuu, että meille saappaaheittäjille mikään ei ole mahdotonta, vaan itse asiassa easy going thing.
Ensi maaliskuussa matkaamme Uuteen Seelantiin, jossa talvella on kesä: kohtaamme täysin uuden saapaskulttuurin. Jotain yhteistä meillä on: keskusteluissa olen saanut sen kuvan, että myös Uudessa Seelannissa sikäläiset sissit vannovat hauskanpidon ja kisailun nimeen. Ja Taihapen, tuon saapasmaailmanpääkaupungin kaduilla näemmä luovuuskin on arvossaan.
PS. Uskon, että saappaanheiton arvostuksen nousuun tulevina vuosina eniten vaikuttaa sen kansainvälinen leviäminen. Kun siinä onnistumme, huomioivat meidät paremmin myös media ja sponsorit, jotka enenevässä määrin ovat kansainvälisesti toimivia. Levityksessä meitä auttaa muita urheilulajeja humaanimpi toimintafilosofiamme ja se, että pystymme tarjoamaan harrastusten ja elämäntapojen markkinoille jotain omaperäistä ja sielunelämää syvältä puhuttelevaa.
Kadehdin muinaista kaveriani Mattia. Joskus harmaaksi maalattu mies on keskellä myrskyn silmää ja elää elämänsä tähtihetkeä. Ympärillä on kiihkeä, noitajahtiin virittäytyneen joukon lauma ja sen keskellä Matti on ainoa rauhallinen mies. Pääministeri.
Mattiin tutustuin Nurmijärven Sanomien aikoina. Matti oli paikkakunnan kunnanvaltuuston puheenjohtaja, muistaakseni, ja vieraili usein lehdessä. Median merkityksen entisenä päätoimittajana tuntien kävi sanalla. Juttelimme Suomen tulevaisuudesta ja pohdimme eri näkökulmista mm. kysymystä, millainen on hyvä presidentti. Puhuimme välillä historiasta. Molemmat totesimme diggaavamme Kekkosta ja jälleen käänsimme katseemme takaisin tulevaisuuteen.
Sanoin Esalle joskus 1990-luvulla, että Matista tulee vähitellen Suomen pääministeri. Voi tulla presidentti, jos kekkosempaa ei löydy. Vaikka Matti muistuttaa enemmän Kokkosta kuin Kekkosta. Kekkosessa on hieman Isokorpea. Kekkonen viihtyi votkan, tyttöjen ja venäläisten seurassa. Matti vain tyttöjen ja venäläisten, joihin syvempi suhde ei ehkä ilman votkaa onnistu. Presidenttiydestä ja pääministeriydestä viis! Se Kekkoselle ja Matille on yhteistä, että molemmat elävät täysillä keskellä myrskyä. Matti nyt ja Kekkonen vieläkin.
Jotta tarinan kaari toteutuu, tarvitaan kohtalokas nainen. Menneellä viikolla median huomion valloitusyrityksen teki Miffy, Vantaan sivistyslautakunnan sivistynyt vasemmistoedustaja, vaikuttavilla hardcorekuvilla. On pakko myöntää, että mieluummin seuraisin tästä edes Miffyn, tuon rohkean perheenäidin tarinaa, sori vanha kamu, mutta mitä tekee Matti?
Matti veti kylmästi esiin salaisen media-aseen, tuppeen sahatun koivulaudan! Tiedättekö mikä se on? Kaakkimaan poikana voin valistaa, että se on särmäämätön koivulauta, siis sellainen lauta, johon koivun kuori on jätetty päälle, kun ei ole särmärille ollut vara maksaa palkkaa. Sellaisia Vanhasen tiilitalon takapihalta löytyy varmasti iso tapuli. Poliisi ja Tekniikan Maailma tutkivat…
Ja tuppeen sahatun koivun myötä Miffy, tuo suloinen juonittelija, median valokeilassa himmeni ja tuppeen sahattu koivu seisoi tukevasti estraadilla. On kateellisena pakko kysyä, Matti, miten sinä sen teit?
Lukija voi ihmetellä, miten tämä tarina liittyy saappaanheittoon. Yhteistä on ooppera. Suomen asioiden hoito ja siihen liittyvä media on alkanut entistä johdonmukaisemmin toistaa oopperan kaavaa. Siihen liittyy suuria sankaritekoja, juonittelua, halpamielisyyttä ja kohtalokas nainen. Aivan kuten saappaanheitossa.
Nauttikaa taiteesta ja saappaanheitto-oopperasta. Jonkinmoisina kohtalon heitteleminä oopperahahmoina te tulevaisuudessa muistatte Matin, Jorman, Kekkosen, Kokkosen, Saapasnaisen ja sen häijyn nimimerkkikirjoittajan. Unohtakaa Miffy ja minut.
Heittäjien klubin mukaan minusta ja kaveristani Kokkosesta on syntynyt urbaanilegenda, joka neljä vuotta kypsyttyään on kasvanut megalomaanisiin (elämää suurempiin) mittoihin.
Koska en tarinan nykytilaa tunne, en osaa sitä tässä toistaa mutta Kokkosen ja minut tuntien uskon vahvasti, että minimissäänkin joka sana on totta. Vähintään.
Unelmani on, että tulta otettuaan kertomus jatkaa kasvua ja neljän vuoden päästä se on niin iso, että voin panna sen muistelmiini.
Kaupunkilegenda kohdallani tuli kreivin aikaan, sillä 20 vuotta huikeassa nousussa ollut saappaanheittäjälegendani alkoi valua 37,54 metrin tasolle. Se herätti nykysaapaspiireissä enää säälin kyyneleitä.
Kaupunkilegendamme kehittäjille voin vain esittää nöyrimmän kiitoksen ja huokaista: Jo oli aikakin!
Sen kirjoituskilpailun jälkeen, jonka piti nostaa runoilijanmaineeni universaaleihin käsittämättömyyssfääreihin, tunnustin tappioni. Olen 26-vuotias epäonnistunut runoilija.
Olin valmistautunut uraani huolella ja harjoitellut boheemielämää. Saalistin yksinäisiä naisia hämyisissä baareissa, katsoin heitä syvälle silmiin ja lausuin runojani.
Katkeran itkuni purkautuessa vuolaana, vaimon lohduttaessa, aloin seestyä.
- Kukaan ei ymmärrä selkeää puhetta. Mutta runoilijan maine on ehkä pelastettavissa, jos en puhu vaan väännän rautalangasta, sanoin ja katsoin vaimoa kyynelten läpi kirkkain silmin toiveikkaana.
Syyskuun 12. 1989 osallistuin Kerkkoossa saappaanheiton SM-kilpailuun. Siitä alkoi saapasrunoilijan tie, joka eteenpäin yhä kiihtyvällä vauhdilla vie.
Aluksi oli tarkoitus heittää vain muutama musta Kontio taivaalle esteettiset kiemurat toteuttaen tuulessa hieman boheemisti liitelemään, jotta kansa näkisi, että tämä on väärinymmärretyn runoilijan kosto.
Sitten viehätyin hommaan ja realismi tunki mukaan: minusta tuli saappaanheiton tosielämän käsikirjoittaja.
Nyt, 20 vuotta myöhemmin, alkaa tuntua, että tämä show on Kalle Päätalon romaani, joka välillä toistaa itseään, jatkuu iäti, eikä koskaan lopu.
Se 20 vuotta, matka Kerkkoosta siihen missä satun olemaan, tulee täyteen syyskuun 12.2009. Saapastaiteilijoiden perinteen aloittaen on aika lähteä 20-vuotissaapastaiteilijajuhlakiertueelle.
Kiertue, jossa korostuu sana juhla, suuntautuu ensin Döbelniin, sieltä Viljandiin ja se päättyy Krakowan saappaanheittorunobaareihin.
Ja viimeisenä juhlakiertueyönä, siellä hämyisässä baarissa, saalistan yksinäistä naista, tartun häntä käteen, katson silmiin ja käheällä äänellä puhun hänelle – saappaanheitosta.
Yhdessä keskeneräisistä dekkareistani esiintyy henkilö nimeltä Esko Kekkonen. Hän on saappaanheittoseuran puheenjohtaja eli presidentti. Leveäharteinen mies. Ja rauhallinen. Siitä huolimatta, että hän poimii vahingossa naisten punaiset alushousut jalkaansa ja ryntää ulos toisena sen jälkeen, kun sauna räjähti, hän olemuksellaan rauhoittaa tilanteen ja estää paniikin leviämästä.
Kekkonen on kovien paikkojen mies. Kriisien sankari.
Etäisesti Esko Kekkonen muistuttaa kaveriani Esa Kokkosta. Nimi Kekkonen viittaa luonnollisesti presidentti Urho Kekkoseen. Kekkonen ja Kokkonen ovat kumpikin kotoisin Pielavedeltä, lienevätkö napalankoja.
Kun tarkemmin miettii, Kekkonen ja Kokkonen ainakin yhdessä asiassa muistuttavat toisiaan. Kekkonen kirjoitti myllykirjeitä. Nyt näyttää siltä, että Kokkonenkin on alkanut niitä kirjoittaa. Tosin seuraavassa esimerkissä kyseessä ei ole myllykirje, vaan myllytekstiviesti. Se on luonnollista siksi, että Kokkonen on vanha kännykkäviestipioneeri, entinen Soneran mies.
Se tekstiviesti iski saapaspiireissä kuin salama. Se sähköisti Heittäjien klubin ja aiheutti mylläkän, mutta koska ne tekstit eivät täysin täytä Heittäjien klubin laatuvaatimusten kriteereitä, laatuvalvojamme poistivat ne näkösältä.
Koska kyse on saapaspoliittisesti merkittävästä asiasta, julkaisen sen kohupalautteen tässä. Ensiksi tulee palaute ja sen jälkeen tuo myllytekstiviesti (se on yksityiseksi tarkoitettu, mutta koska se kuulemma on kentällä luettu, katson sen julkiseksi).
Näin se palaute eteni hyvässä saapassissihengessä:
”nyt tää homma karkas käsistä.pari lähtö laskentaa on alkanut.”
””morjens koittakaa ymmärtää että aikanne on ohi.”
”eero.hyvällä tiellä olet asian suhteen menossa.tsemppiä kaikille osanottajille ja menestystä.saatat saada tekstiviestin,jossa varotetaan villeistä kisoista.asiasta tietää enemmän suomen liiton puheenjohtaja.tämä oli lainaus ei oma ajatus”
”Kirjoitit jostakin tekstiviestistä? Tietääkseni emme ole sopineet mistään tekstiviestistä. Mitähän mies tarkoittaa vihjauksilla? Toivoo Esa.”
”viittaan siihen tekstiviestiin jonka lähetit velille ja olen kyllä sitä mieltä tasis mennä puurot ja vellit sekasin.en vihjaa olen sen tekstiviestin lukenu kokonaan eli vaa5tekaupaSTA LÖYTYY KYLLÄ LISÄÄ KANGASTA.”
” tais tulla alakoukku tohon äsköseen heittoon.onneks tekstiviestiä ette pysrty hävittään,mitäs sille saapasautolle kuuluu oliko akku tyhjä isoihin kisoihion,no kaLAONNEA SINNE VILJANDIIN MUISTAKAA POJAT KÄYTTÄÄ PITO-AINETTA LUPAS VETTÄ VAI LUPASKO ”
”onko luurankoja jollain kaapissa.mafia jyrää ja alaiset vikisee pitäkää klupinne loppu tähän päivään.ps.kuopiossa sitten selvitetään lisää.loppu siis mun kommenteista.”
Sitten siihen kohuviestiin. Siinä konkari, Metallin jäsen ja ay-toimija Kokkonen puhuu nuoremmalle Metallin liittovaltuutetulle kokemuksen sanoja:
”En tule Metallin kisoihin. On sangen outoa, että varapuheenjohtaja vetää villejä kisoja. Ay-toiminnassa, eikä missään yhdistystoiminnassa se ei ole sallittua. Terveisin Esa.”
Tapahtumien taustana oli se, että viestin saaja veti omalla päätöksellään Metallin kisat pois Suomen Saappaanheittoliiton kilpailukalenterista. Näin kisat jäivät ilman virallista arvostusta, tulospalvelua ja tilastointia. Kokkonen katsoi, että itsevaltainen päätös ei ollut kummankaan liiton, eikä niiden jäsenten etu.
Kekkonen julkaisi myllykirjeensä kirjana. Kokkosen pitää laatia vielä muutama myllytekstiviesti lisää, ennen kuin niistä saa kirjan. Alku vaikuttaa lupaavalta ja eläkepäivillä liiton puheenjohtajan hommista niihin jää enemmän aikaa.
Olen kaveripiirissä jutellut, että luovun Suomen Saappaanheittoliiton toiminnanjohtajuudesta vuoden vaihteessa. Yritin päästä duunista eroon jo tämän vuoden alussa, mutta huomasin, että ei se niin yksinkertaisesti käy.
Vaikka meitä saappaanheittäjiä kehutaan hulluiksi, välillä oikein korvenraivaajahulluiksi, sen verran tervettä järkeä ja itsesuojeluvaistoa monella on jäljellä, että he eivät ota hoitaakseen kokovuorokautista hommaa, jonka onnistumisesta riippuu suurelta osin harrastuskaverien onnellisuus ja josta ei makseta muuta palkkaa kuin kehut.
Kehun merkitystä palkkana ei kannata aliarvioida. Ainakin itse olen kehuriippuvainen. Minulle lämmin palaute on moninverroin tärkeämpää kuin raha. Silmäni on herkistynyt naamioidulle kehulle ja kehulle, joka tulee tuntemattomalta tai puolituntemattomalta. Se saa minut aina uudelleen rakastumaan kehujaan, mystiseen saappaanheittoperheeseen ja koko ihmiskuntaan. Ja kehutunmiehen punan hehkuessa poskilla se saa minut unohtamaan maailman kaikki vääryydet ja pikkusieluisuudet ja ottamaan vastaan kritiikin ammatillisella viileydellä. Kritiikki näin kunnianhimoisessa maailmanvalloitusprojektissa on kehittymisen edellytys.
En halua erityisesti kertoa toiminnanjohtajan elämään liittyvistä jokusista unettomista öistä ja klovnin kyyneleistä. Sellaiset ovat varmasti tuttuja kaikille saappaanheittäjille, joiden leipälaji on tunneherkkä ilmaisullisuus, urheilullinen ja taiteellinen. Urheilijoita ja taiteilijoita me hauskanpidon maailmanvalloittajat syvimmiltämme olemme.
Koska piilotavoitteeni on markkinoida toiminnanjohtajuutta seuraajalleni, haluan korostaa homman hauskaa puolta. Mielestäni se sopii hyvin sinulle, jos olet unelmia luova ja toteuttava tarinankertoja ja nautit siitä, että sinusta takanapäin puhutaan ja sinua ja lajisi kehitystä ruoditaan. Ihan sama mitä puhutaan, kunhan puhutaan. Tarkoitan sitä, että johtajuus sopii sinulle, jos olet viimeisen päälle urheilija, mieluummin sosiaalisilla taidoilla varustettu ja hieman julkisuusriippuvainen.
Julkisuus ei meidän lajissamme ole itsetarkoitus, mutta olen huomannut, että turha julkisuus on tehokkaimpia keinoja tehdä tunnetuksi lajiamme ja sillä tavalla antaa ihmisille mahdollisuus harrastaa sitä. Julkisuus kannattaa kohdata viettelevästi ja huumorilla ja saada sitä kautta ihmiset puhumaan erikoisesta lajistamme. Toivottavasti seuraajani toimii tässä lumoajan roolissa taitavammin kuin minä, suomen kielellä ja entistä enemmän englanniksi.
Kun tätä työtä vähän aikaa tekee, sitä alkaa nauttia oudoistakin tilanteista. Mitä erikoisempi kysymys medialta, sitä parempi.
Kerran heräsin syvästä unesta kännykän pirinään ja naisääni kysyi musiikin pauhatessa, voinko antaa haastattelun suorana.
Mikä ettei… Seurasi rutiinikysymyksiä, kunnes haastattelu huipentui:
- Kun olet sentään Suomen Saappaanheittoliiton toiminnanjohtaja, niin tulevatko naiset miten usein tarjoamaan baaritiskillä drinkkiä?
Vastasin ihmetteleväni itsekin, että sellaista tosiaan tapahtuu.
- En ole kyllä varma, kummasta se johtuu, tittelistä vai komeudesta.
Se oli radiohaastattelu.
Kun pikamuistia kelaan, en montaa kertaa muista, jolloin nainen olisi minulle viime aikoina tarjonnut. Nuutisen Tuija tarjosi Rautavaaralla, mutta saappaanheittäjää ei lasketa. Sitä paitsi, Tuijan jälkeen, vai oliko se ennen, tarjosi Nuutisen Jari, mikä tekee tarinasta kinkymmän ja merkitsee vain, että olen kaksi tuoppia velkaa.
Kerran tuntematon lappuliisa aseman edessä tuli parkkikiekkoa sovittaessani neuvomaan minulle kikan, jolla voin välttää parkkisakon. Sitten hän tarjosi tupakan. Polttelimme ja juttelimme saappaanheitosta ja taiteista.
Hieman ennen MM-kilpailuja se tapahtui. Noin 450 projektinjohtamisen ammattilaista 45 eri maasta kokoontui Helsinkiin IPMA:n (Projektin johtamisen kansainvälisen liiton) maailmankongressiin ja gaalaillan ohjelmana Kalastajatorpalla heille tarjoiltiin laatuviinien maistelun lomassa saappaanheittoa.
Häpeissäni tunnustan, että me kokeneet saapassissit, vaikka mukana oli kolme vetäjää osaavimmasta päästä, meiltä karkasi homma hanskasta.
Teimme kenttää, erikoismodifioituja saappaita oli varattuna riittävästi ja kirjanpito oli järjestetty. MM-Eeva kiskaisi näyteheiton iltatuulessa yli 40 metrin ja väki oli innoissaan.
Kun sitten erimaalaiset ihmiset saivat tilaisuuden heittää, mukavia ihmisiä, niin ensin kirjanpito putosi kyydistä, lopulta mittauskin, innostus tallasi jalkoihinsa järjestyksen. Hauskaa oli, joka päättyi vasta, kun saappaat olivat hukkuneet nurmikenttää reunustavien orapihlaja-aitojen tiheikköihin, joista niitä ei löydetty.
Jätimme kirjatut tulokset järjestäjille, joilla voittajille oli varattuna palkinnot. Opimme esittelystä muutaman luonnonlain: 1) Ei 450 ihmistä, kaikki, voi mitenkään tehdä edes yhtä heittosuoritusta 1,5 tunnin ainana. 2) Jos joku olettaa, että läheskään kaikki tuosta ihmismassasta ei halua heittää saapasta, niin hän on väärässä. 3) Saapaskentällä pitää olla koko ajan sotilaskuri, varsinkin jos kilpailijoina ovat kansainväliset projektinjohtajat, muuten homma karkaa hallitsemattomaksi.
Lämmin kiitos kaikille osannottajille! Innostuksenne antoi uskoa saappaanheiton kansainväliseen levitykseen. Teillä on se, mikä maailmassa hankkeiden onnistumisen kannalta on tärkeintä – valtava innostus. Se teillä ja meillä saappaanheittäjillä on yhteistä!
Jokelan kentällä tänään nähtiin tulevaa enteilevä kisa. Ensi kertaa vastakkain oli vihreä ja musta Siili eli notkean saappaan kisa jäykkää vastaan.
Päivä oli viileä, joten molemmat saappaat olivat melko jäykkiä. Esim. vihreässä ei ritsaefekti kohmeen takia täysin toiminut ja mustat olivat talvikohmeessa. Suuntaa antavia vihjeitä niiden käytöksestä silti saatiin.
Mustien saappaiden etuna oli se, että ne olivat mennyttä vuosikertaa, siis sisäänheitettyjä tai kuten heittäjät sanovat, hyvin opetettuja.
Notkeat olivat uutuuden pyöreitä, eivätkä siis vielä käytössä virtaviivaistuneita. Vain muutama heittäjä luotti notkeaan koko kisan ajan, pitiväthän useimmat sitä ensi kerran kädessään. Monet harrastivat varmuuden vuoksi sekaheittoa ja iso osa vielä tässä vaiheessa luotti perinteiseen mustaan, mm. miesten kilpailun voittaja Tapio Hämäläinen.
Yllättävän moni mustaakin käyttänyt teki parhaan tuloksensa vihreällä.
Yleisen sarjan kuudesta mitalisijasta neljä otettiin vihreällä saappaalla ja kaksi mustalla, tosin ne voitot, mutta erot olivat pieniä.
Tapio Hämäläisen voitto mustalla ei ole yllätys, siksi ylivoimainen mies on viime aikoina ollut. Tapio ei vihreään vielä tässä vaiheessa kautta edes kajonnut. Kakkonen oli Pasi Kuusinen vihreällä ja kolmas Esa Ypyä vihreällä – kolmikko oli kolmen metrin sisällä.
Naisten sarjan voitti Tuija Salonen mustalla – Tuija kokeili vihreää vain kerran – kakkonen oli Marika Vierikko vihreällä ja kolmas Eeva Isokorpi vihreällä. Kolmikko oli noin metrin sisällä.
Vihreä vaatii heittäjiltä opettelua, sillä tekniikaltaan se on huomattavan haastava. Tänään heitettiin ns. heikossa kelissä. Isot odotukset uuteen liidokkiin kohdistuvat myötätuulikisoissa. Notkea saapas jarruttaa ja sakkaa helposti, mutta se myös ottaa siipeensä tuulta tehokkaasti.
PS. Notkean eduksi on sanottava, että sen käyttö ei näyttänyt välttämättä vaativan pitoainetta edes näin kohmeisella kelillä. Helppo tartuttavuus on varmasti yksi seikka, jolla tulevaisuudessa on iso merkitys. Mustan katoamista nopeasti saapaskentiltä ei ainakaan tämän yhden kilpailun perusteella voi ennustaa, vaan Siilien kisasta voi tulla mielenkiintoinen.
Toni Rahunen kertoo blogissaan ensi kokemuksistaan notkeasta ja jäykästä Siilistä heittoharjoituksissa.
Tonin kommentti on suuntaa antava: jäykkä tekee odotetunlaisia tuloksia mutta notkea sakkaa.
Juuri näin käy, kun heittää jäykän tekniikalla. Teimme Eevan kanssa viime kesänä saman kokeen ja notkea ei Eevalla ihmeemmin ottanut liitoa, jäykkä toi seitsemän metriä parempia tuloksia.
Tiedämme jo entuudestaan, että notkea väline vaatii varren hyötykäyttöä. Saapasta ei itse asiassa heitetä vaan ammutaan. Vaatii jonkin verran taitoa että notkahduksen saa käytettyä hyväksi, saa aikaiseksi ritsaefektin.
Saappaanheittokilpailut vuonna 1969 Ruotsissa aloittaneen Lauri Haatajan kommentti pätee notkeaan välineeseen, ei jäykkään:
“Saapasta ei pidä nykäistä!”
Jäykkää nimenomaan pitää nykäistä.
Notkea saapas pitää lähettää radalle tasaisesti kiihtyvällä vauhdilla. Siinä se taito. Vetovaiheen on oltava pitkä, useita metrejä. Tai kuten Pasia viikolla kommentoin:
Vetoa pitää viivästyttää…
Tässä lajin perusopissa, joka tarjoaa eväitä pitkään kaareen, piilee oikeastaan lajimme hauskuus. Jos hermoilee, niin varmasti saapas sakkaa.
PS. Jos haluamme rakentaa oikein pitkälle lentävän saappaan, sen pitää yhtäaikaisesti olla sekä kumimainen – siis notkea – ja jäykkä. Se onnistuisi takasaumaa vahvistamalla.
Teen rohkean veikkauksen. Pasi Kuusinen heittää saapasta yli 70 metriä tänä kesänä ja hän tekee sen uudella, notkealla Siilillä.
Tuleeko 70 metrin ylityksiä muiltakin, sitä en uskalla arvata ja kenelle kesän jälkeen jää maailmanennätys, on vielä vaikeampi ennustaa.
Saappaanheittäjät ovat paitsi lahjakasta ja hauskaa väkeä, myös periksi antamattomia ja pelottomia. Uuden Siilin hyötykäytössä tärkeitä heittäjän ominaisuuksia ovat rohkeus ja luottamus: notkea liitää älyttömän pitkälle, kun sille antaa mahdollisuuden. Ja mikä parasta: taide ja omaleimainen kauneus palaa saappaanheittoon.
Eräästä asiasta olemme Pasin kanssa yhtä mieltä: notkea saapas suosii voimakasta, taitavaa, hyvää heittäjää. Penkkitulos ei voiman kriteeriksi riitä.
Yhdessä arvelimme, että notkean saavat lentämään parhaiten ne, jotka nykyäänkin ovat rankinglistan kärjessä. Mestaruuteen ei ole oikotietä.
Silmämääräisesti totesin, että Pasi on talven aikana saanut yläkroppaan voimaa lisää. Kun Pasin heittoja videolta tutkimme, saatoimme todeta, että rytmiikka pelasi loistavasti ja Pasin vuosien ongelma, heiton kallistuminen vetovaiheessa vasemmalle, oli korjaantunut. Tukivarsi piti! Mielessäni mietin, että jos heiton rytmiikkaa säätelevä hermotus ei väsy ennen kesää, tämä paketti merkitsee 70 metriä.
Pasi ja notkea Siili kohtasivat tänään ensi kertaa meillä. Teidän olisi pitänyt nähdä heittäjän ilme. Se paljasti sen, että ammattimies tunnistaa parissa sekunnissa hyvän välineen ja luottaa siihen.
Analysoimme uutta saapasta pitkäänkin ja melko syvällisesti. Myös mittanauhan avulla totesimme mielenkiintoisia asioita. Koska arvelen Pasin haluavan kertoa havainnoista omassa blogissaan, jätän tehtävän mielihyvin hänelle.
Itse tutustuin notkean prototyyppiin ensi kerran heinäkuussa 2006 italialaisella saapastehtaalla. Se valikoitui käteen valtavasta saapasvalikoimasta. Minimivaatimus meidän uudelle heittourheilun erikoissaappaallemme oli, että se olisi elastinen, siis kumimaista materiaalia. Protyyppi täytti hyvin tuon materiaalisen vaatimuksen, jossa muista heittolajeista meidät erottaen piilee harrastuksemme hauskuus ja sielu.
Ensimmäinen koeheittoni Aquasanta Termen kentällä oli lupaava: se kantoi 55 metriä. Myöhemmin hallioloissa talvella pommitin tasaista 53 metriä. Mutta enhän minä ollutkaan enää huippuheittäjä, vaan entinen huippuheittäjä. Osaavissa käsissä tiesin heiton kantavan paljon pitemmälle.
Notkean tulo merkitsee sitä, että saapaskentillä nähdään jälleen sellainen ihme kuin liidon kauneus, joka kaikkein nuorimmalle saapaspolvelle on kokematon elämys.