Maaseudun ja saappaanheittosalojen tutkija Boot Throwographer syöksyi eilen Overlander- junalla hurjasti keinuen ja kiskot kolisten pitkin kapearaiteista rataa kohti Uuden-Seelannin pohjoissaaren eteläkärkeä, Wellingtonia. Äsken jätimme kyynelehtiviä hyvästejä Saksan saapassisseille. Minä ja Kissa sekä Lily Woodpecker olemme ainoat eurooppalaiset sissit Kumisaappaiden Maailmanpääkaupungissa Taihapessa ja kohta mekin poistumme B. T-ographerin perään.
Matkamme tähänastista osuutta voi kuvata hurjavauhtiseksi, elämyksiä sekä paljon myös tuttuja olen kokenut tämän ennenkin -tuntemuksia sisältäneeksi saappaanheittoseikkailuksi, jonka käänteiden raportoinnissa ei yksikään bloggaajamme ole ehtinyt pysyä täysin mukana.
Sissijoukkoamme uhkaamattoman pitkästymisen torjunnasta on innolla huolehtinut emäntämme, 1970-luvun kansainvälinen rallikuski, Uuden-Seelannin sorateiden kuningatar Elisabeth Mortland, jonka kyydissä jyrkkärinteisen vuoriston kapeilla slalomteillä saimme eilen näytteen nopeasta siirtymisestä Taihapesta puolentoista sadan kilometrin päähän Napierin art-deco-kaupunkiin ja takaisin.
Elizabeth Mortland
Lampaita tiellä
Rallia yli vuorten
Napierin helteestä kiisimme vuorten yli grilli-iltaan Taihapen Rotary-klubin vieraaksi. Kaupungin saappaanheittopäällikön Colin Bairdin kanssa keskustelimme harjoitus- ja kilpailutoiminnan kehittämisestä Uudessa-Seelannissa, suomalaisoppien hyödyntämisestä kansainvälisesti ja Taihapen seudulla erityisesti, Uuden-Seelannin liiton perustamisesta ja sen liittymisestä IBTA:n jäseneksi, Uuden-Seelannin maajoukkueen luomisesta ja mahdollisuudesta osallistua MM-kilpailuihin sekä ajatuksesta järjestää Tyynenmeren alueella MM-kilpailut.
Saapaspäällikkö Colin Baird
Ennen ehtoollispöytään istahtamista hiljennyimme ruokarukoukseen.
Taihapen saapaspäällikkö tutustui netistä paperille otettujen kopioiden ääressä Saappaanheittäjien talon heittourheilijoille tarjoamaan palveluun ja lausui etusivun Siilipojasta ja Siilitytöstä kertovan runon kauniilla englanninkielellä pitäen asianmukaisen tauon ja painottaen kahta viimeistä säettä ”… Sport or sex – it’s up to you. Have you ever heard what is boot-throwing?”
Gumboot Dayn aamu alkoi dramaattisesti. Saimme varmistuksen, että suomalaiset saapassissit haluttiin sulkea kilpailun ulkopuolelle, mikä merkitsi sitä, ettemme voisi yrittää heittää uutta Gumboot Dayn maailmankuulua ennätystä, jota tuhannet ihmiset ovat sinnikkäästi koettaneet rikkoa 25 vuoden ajan.
Urallamme kaiken kokeneina ymmärsimme uusiseelantilaisen näkökulman: ennätyksen saisi heittää kuka ja minkä rotuinen ihminen tahansa, kunhan hän olisi paikallinen kiwikansan edustaja, eikä mikään maapallontakainen suomalainen, jonka olemassa olosta ei ole edes tieteellistä varmuutta. Hypoteettista ja poissa olevaa suomalaista ennätysten murskaajaa olisi vaikea, jos ei mahdoton käyttää Tyynenmeren alueella saapastapahtuman markkinoinnissa.
Memorial Parkin kentän laidalla pidimme hätäkokouksen. Perustimme pikaisesti Kumisaappaanheittäjien ammattiunionin Taihapen paikallisosaston ja valitsimme järjestäjän kanssa neuvottelupöytään meitä edustamaan Saapaskissan. ”Raha meille ammattilaisille ei ole ongelma, vaan suomalaisten kumisaappaanheittäjien imago ja kunnia”, evästimme. Toivoimme Kissan neuvottelevan meille hyvän lopputuloksen, kuitenkin sellaisen, ettei työnantajamme eli Taihapen Rotaryklubin ansaintalogiikka siitä kohtuuttomasti vaarannu. Saapaskissa otti tehtävän vastaan tyytyväisenä kehräten.
Hetken päästä Kissa saapui sopimusehdotuksen kanssa ilosta tanssahdellen. ”Neuvottelut käytiin äärimmäisen hyvässä hengessä. Meitä ei oteta viralliseen henkilökohtaiseen kilpailuun mukaan, mikä merkitsee sitä, että saamme heittää näytösheittoja yleisön edessä ilmaiseksi. Hyvitykseksi lisäksi pääsemme Uuden-Seelannin pääuutislähetyksen saappaanheitto-osion pääesiintyjiksi, mikä tekee meistä koko maassa kuuluisia. Ja mikä parasta, me saamme osallistua joukkueena sekajoukkuekilpailuun normaalisti ja pääsemme siinä heittämään taaloista. Joukkuekisassa käytössä meillä on jokaisella kaksi virallista heittoa!”
”Sopimus on suorastaan liian hyvä”, Boot Throwographerin kanssa riemuitsimme. ”Yksikin virallinen heitto olisi jo ollut kova juttu.”
Tuulen leikatessa kumisaapaskaaria viistosti oikealta me kolme bloggaajanimimerkkiä S. Sissi, B. T-ographer ja S. Kissa asetuimme ensimmäisinä Memorial Parkin areenalle muutaman tuhannen kannustavan silmäparin eteen edustamaan Finland-joukkuetta.
Ensimmäisenä kyntensä kiinni kumisaappaan varteen iski Saapaskissa, joka latasi 39, 61 metriä. Yksi virallinen heitto siis Kissalla riitti rikkomaan Gumboot Dayn nettisivujen kertoman virallisen kisaennätyksen yli viidellä metrillä. Tai niin me yksinkertaisina suomalaisina saapassisseinä luulimme.
Finland-joukkueen tulos
Siitä mikä tuo lehtien otsikoissa rikottavaksi kuulutettu virallinen ennätys tarkalleen ottaen oli, ei nykyjärjestäjillä kuitenkaan tuntunut enää kilpailutilanteessa olevan tarkkaa muistikuvaa. Muistelut virallisesta ennätyksestä vaihtelivat neljän metrin haarukassa ja ne elivät kilpailutilanteen mukaan. Myös ennätysmaininnat kisasivuilta näyttivät viimeisessä päivityksessä mystisesti kadonneen.
Tätä kirjoitettaessa emme siis tiedä, ovatko Kissan tulos ja B. T-ographerin henkilökohtaisen kilpailun yhteydessä tekemä 45,76 metriä uusia Gumboot Dayn ennätyksiä vai jotain ihan muuta. Muistetaanko kyseisiä tuloksia ensi vuonna edes?
Uuden-Seelannin TV:n toistuvasti, lähes inttäen esittämä kysymys, mihin tarvitaan IBTA:n sääntöjä, tuntuu tätä taustaa vasten mielenkiintoiselta. Mihin tarvitaan sääntöjä, tunnontarkkaa tilastointia, lajin kirjoitettua ja painettua historiaa? Gumboot Dayn kokemusta rikkaampana en tosiaan tiedä!
Epätietoisina siitä, menikö meillä hyvin vai huonosti, saavutimmeko asettamamme tavoitteen vai emme, tai mitä väliä sillä on, meidän pohdintamme tuollaisista turhista kysymyksistä katkaisi se, että pitoaineista puhtaisiin kouriimme iskettiin paksu nippu dollareita. Tungimme ne taskuumme muiden ryppyisten seteleiden sekaan.
Saapasissi
Boot Throwographer
Saapaskissa
Sinä iltana käyttäydyimme kuin ketkä tahansa äkkirikastuneet.
Sen Gumboot Dayn jälkeisen yön me kylvimme taaloissa tai ainakin kylvimme niitä. Panimme elämän risaiseksi niin kuin jätkäpojat Rovaniemen markkinoilla. Viini virtasi saapaskisan jälkibileissä ja alkuasukastytöt nauroivat. Meille kävi niin kuin useimmille äkkirikastuneille.
Kävi kuten muutama tunti sitten ennustin. Huhut suomalaisten valtavista harjoitusheitoista ovat levinneet kylällä ja osa heittäjistä on ilmoittanut tekevänsä lakon ja jäävänsä pois kisasta, jos ammattilaisten sallitaan ottaa osaa. Meille uhkaa käydä kuin Paavo Nurmelle 80 vuotta sitten, ja olen vakuuttunut, että meidän sulkemisemme kilpailusta pois on mitä järkevin ratkaisu.
Kyse on pohjimmiltaan rahasta. Kylällä katsotaan, että mahdollisuutemme kilpailla rahapalkinnoista olisi epäreilua, koska olemme saattaneet harjoitella enemmän kuin jotkut muut, mihin viittaa sekin, että saappaanheittäjänaisen oli nähty vuoristossa harjoittavan akrobatiaa ja kiipeävän jättikokoiseen puuhun pelkkien kynsien avulla.
Toisaalta kyläläisten raati on lähes taipumassa sille kannalle, että saisimme heittää kilpailun ulkopuolella, sillä pitkiä kumisaapaskaaria olisi sallivimpien mielestä joka tapauksessa mukava nähdä.
Tässä raati on oikeassa. Meille ammattilaisille raha ei merkitse vaan kunnia. Elätämme siis toivetta, että pääsisimme heittämään lehtien mainostamasta ”virallisesta ennätyksestä”, josta on kilpailtu vuodesta 1985 saakka ja valtava määrä ihmisiä on päässyt sitä kokeilemaan.
Tiedämme kyllä, että saapasennätys syntyäkseen vaatii huippukunnon lisäksi täydellistä takatuulta ja lisäksi onnea: mutta suomalainen on kova yrittämään.
Saapaskissa hioi kuntoaan lauantain kisaan. Hän loikkasi sillalta 80 metriä syvään rotkoon ja jäi roikkumaan takatassuistaan köyden varaan. (Kuvaaja ja editoija Eckehard Dux)
Suomalaisten ensimmäinen harjoitus osoitti, että varoitukseen on aihetta.
Gumboot Dayn järjestäjät Taihapessa olivat helpottuneita, suorastaan riemuitsevia, kun kerroimme, että heidän kilpailusaappaansa ovat vertailukelpoisia eurooppalaisten heittovälineiden kanssa ja joissakin heittämisen hauskuuteen liittyvissä elementeissä ylivoimaisia.
Mainitsimme, että myös Euroopassa pyritään saapasta kehittämällä takaisin kohti saappaanheiton kumisempaa ja hauskuutta suosivaa luonnetta, minkä tiedon taihepelaiset ottivat vastaan iloisin huudahduksin. Järjestäjät ilmaisivat halunsa siirtyä noudattamaan IBTA:n sääntöjä ja urheilullisesti hakevansa Euroopasta oppia, mutta saappaan kumia he pitivät imagoonsa liittyvänä arvokkaana tavaramerkkinä.
Keksin kera nautitun murukahvin ääressä visioimme paikallisella rotaryklubilla järjestäjien kanssa, että Taihapella on edellytykset olla IBTA:n Tyynenmeren alueen keskus, koska heillä on yhteydet uusiseelantilaisten lisäksi australialaisiin saappaanheittopaikkakuntiin. Taihepelaisilla on myös kova halu toimia Uuden-Seelannin saappaanheittoliiton alkuun panijoina ja luoda alueelleen huippuheittotiimi.
Totesimme, että meidän kahden omista lähtökohdistaan syntyneen saappaanheittokulttuurin kannattaa lainata ideoita toisiltamme ja ottaa oppia toisistamme. Ennen kaikkea on tärkeää, että teemme yhteistyötä, koska maailma on pieni.
Taihapeen äskettäin saapui Kumisaappaanheittopäivää kunnioittamaan kumisaappaanheittologian professori – englantilaissyntyinen sanavalmis ja arvostettu mies – jolta huomenaamuna nauhoitamme haastattelun Netti-TV:tä varten.
Meitä suomalaisia Taihapessa arvostetaan lajin urheilullisina tietäjinä, joista imetään oppia niin paljon kuin mahdollista. Kylän imagotuotteen maailmanmestarijulkkiksina olemme kysyttyjä vieraita niin taidenäyttelyn avajaisissa kuin kisaorganisaation kotihipoissa.
Gumboot Day ja kumisaapas näkyvät kaikkialla Taihapen katukuvassa ja firmojen logoissa.
Kisan aattopäivänä kilpailuasiantuntijamme Olli Rosenqvist paiskoo järjestäjien kanssa kentällä hartiavoimin, jotta IBTA:n sääntöjen periaatteet tulevat lauantain kilpailussa mahdollisimman tarkkaan noudatetuiksi. Vauhdinottoradan suhteen jouduimme kentän rajoitteiden takia tyytymään kompromissiin: rataa on heittäjällä käytössä vain kaksitoista metriä Taihepen kisoissa ennen käytetyn neljän metrin sijasta.
Panen pelolla merkille lieviä enteitä siitä, että huoli kisaorganisaatiossa kasvaa, kun jo ensimmäisessä harjoituksessa paljastui, että suomalaisten pitkät saapaskaaret eivät ole pelkkä lelusaappaanheiton luoma myytti vaan Suomesta löytyvät ehkä myös maailman parhaat kumisaappaanheiton taitajat. Miten hyödyllistä tapahtuman tulevan markkinoinnin kannalta kisalle olisi saada paikallinen voittaja.
Tämän vuotisen tapahtuman mediamerkitystä korostaa se, että suomalaisten pitämiä harjoituksia huomenna kello 10 on tulossa seuraamaan Uuden-Seelannin valtakunnallinen TV.
Kumisen Skellerupin tiistaiaamun harjoituksissa ensi kerran käteen saatuaan bloggaajanimimerkki Saapaskissa suhtautui heittovälineeseen etukäteen kriittisesti ja nuuhki sitä epäluuloisesti.
”Hyvä että kumia. Mutta liian lyhyt varsi ja epätasapainoinen”, hän silmämääräisesti arvosteli.
Sanoin optimistisesti: ”Saattaa se lentää. Materiaali on poikkeuksellisen hyvä. Skellerup on kumiltaan huippukauden nokialaista jäykempi. Sopiva kimmoisa jäykkyys on saappaanheitossa kova valtti.”
Kumisaapaskaudella taitonsa oppineena Saapaskissa hallitsi itselleenkin yllätykseksi kumisaappaanheiton heti ja ”bäng” osui oikeaan aikaan. Harjoitusta suosi erinomainen kumisaapastuuli. Ensimmäinen heitto lähti kuitenkin liian alas mutta se oli pitkä. Saapaskissa innostui.
Saapaskissan saapas liitää takalaittoman yli taustalla häämöttävän aidan.
Kolmannella yrityksellä se tapahtui. Saapas liiteli kauas, yli kentän takalaitana olleen aidan ja löytyi aidasta monen metrin päästä kuilun reunalta. Jos heitto olisi ollut 30 senttiä pitempi, saapas olisi syöksynyt 50 metriä alaspäin ja sen noutamiseen olisi tarvittu vuorikiipeilijän välineistöä.
Laskin, että kuilun reunalle yltääkseen saapaskaaren täytyi olla 55 metriä pitkä.
”Kerrankin se pysyi sormissa”, Saapaskissa iloisesti yllättyneenä kommentoi.
Tyytyväinen Saapaskissa antaa saappaasta lausuntoa medialle.
Kuten tunnettua, vilkas seurapiirielämä eri puolilla maailmaa kuuluu saappaanheittäjien muuten karun elämän valoisiin puoliin. Mutta koska Seiska ja muut erikoislehdet kertovat urheilijoiden hyvin harjoitellusta taidosta panna elämä ympäri maapallon risaiseksi, ja itsestänikin takavuosien nimiheittäjänä maailmalla liikkuu jokunen kaupunkitarina, en dokumentoi ilmiön historiaa toistaiseksi enempää, vaan Ahosen Jannen tavoin säästän sen muistelmiini.
Heittäjien ja muiden työläisten klubi.
Taihepessa paikallisella työväentalolla juhlittiin eilen kansainvälistä St. Patrickin päivää, jonka vastine Suomessa voisi olla Pyhän Henrikin päivä. Patrick käännytti irlantilaisia pakanaveljiämme kristityille tavoille, kuten Kokemäen nimikkopyhimys Henrik teki Satakunnassa. Niinpä Patrickin kunniaksi kerran vuodessa kaikissa irkkuystävällisissä maissa juodaan sammioittain olutta ja biletetään. Pakanaveljemme irkut ja heidän uusiseelantilaiset jälkeläisensä selvästi osaavat poimia kristillisyydestä sen iloisimman puolen.
Itseäni kiehtovat maailman työväentalot ehkä siksi, että koen saappaanheiton olevan mitä fyysisintä työtä, taidoistaan ja kyvyistään ylpeän tosiduunarin hommaa. Työväentaloilla kohtaa henkisiä veljiä ja siskoja, elämänkaraisemia optimisteja, joiden kanssa voi parantaa maailmaa.
Valkean ja komean puutalon seinässä luki Taihape workingmens club. Astuin sisään seurapiiriin työläisyyteni todisteena vihreä heittohansikas vasemmassa kädessä, koska leikin henkeen kuuluu, että jokaisella on yllä jotain vihreää hilpeän irkkuhengen tunnuksena. Tiskillä oli tarjolla tummaa ja vaaleaa sekä ristiveristä. Makuni mukaisesti valitsin ristiveristä ison tuopin.
Koska Taihepessa ollaan – seurueemme romantikko Eckehardt Dux on jo ehtinyt ristiä paikkakunnan Taihappyksi – työväentalolla oli lähestyvä lauantain suuri saappaanheittotapahtuma keskustelujen pääpuheenaihe. Me suomalaiset kannamme täällä mitä suurimmassa määrin julkisen urheilusankarin taakkaa, joten seurapiiriin on helppo astua sisään. Meidät tunnetaan ja kumma kyllä, myös maineemme. Pöytiin kannettiin oluttuoppien kyytipojiksi tarjottuja ilmaisia lasillisia votkaa, viskiä, mitä lie pontikkaa, ja sitä myötä kun niitä eteen ilmestyi, ne kumottiin. Onneksi ne olivat niin pieniä, että juuri kukaan ei tullut humalaan.
Tarjolla oli loputtomasti ilmaista ruokaa, muhennokseksi valmistettua lampaan lihaa. Paikkakunnan alkuperäisasukkaat, maorit, bilettivät omissa pöydissään ja eurooppalaisperäiset omissaan, mutta pöytien välillä risteiltiin vapaamielisesti ja noiden sukuylpeiden kuulujen sankareiden jälkeläisten kanssa oli helppo tulla tutuiksi. Taihapen työväetalolla eri rodut ja maailman ihmiset olivat St. Patrikin yönä siskoja ja veljiä keskenään.
Taihapelaisia keskustelukumppaneita.
Hauska loppuu nopeaan. Hieman ennen puolta yhtätoista alkoi kilpailuhenkinen tuoppien kumoaminen ja vihreähattuinen kaunotar ehdotti, että hän voisi kuskata meidät majapaikkaan autollaan. Mukaan tuli motellin pitäjä, St. Patrickin päivän perinteestä tarinoiva irkkusukuinen isäntä, jonka kanssa olimme ehtineet tarjota toisillemme ja kumota tuoppeja. Taihapessa meillä on nykyisin ystäväliuta, joista lähellä asuvien kanssa kansallisten kokemusten vaihto jatkui varhain tänä aamuna koleuden vaihtuessa vähitellen lämmöksi.
Koen vierailumme Taihapen työväetalolla retkemme onnistumisen kannalta arvokkaaksi, sillä talo on kaupungin sosiaalisen elämän sydän. Paikalliset ihmiset arvostavat taloaan. ”Siellä käydään läpi päivän bisnekset, jaetaan huolet ja pidetään hauskaa”, mainitsi paikkakuntalainen voimamies.
Koti-ikävä helpotti, kun heräsimme huurteiseen todellisuuteen.
Ilmasto Taihapessa on ihastuttavan nopeatempoinen. Nurmikko on härmässä. Helteen ja nopeasti ohi kiitäneen sateen jälkeen iski – 2 asteen pakkaskeli, johon sissiosastomme heräilee. Ilmiö lienee yhtä yleinen Uuden-Seelannin kesässä kuin lumihanki Suomessa juhannuksena. Eilen illalla edelleen tuullessa ja sään yllättäen viiletessä totesin T-paidoissaan väriseville paratiisisaaren St. Patrickin päivän juhlijoille, että ilmasto tuntuu oikein kotoisalta. Se on kuin luotu karuihin oloihin tottuneelle suomalaiselle saapassissille.
Kesämajassa, jossa asumme, ei tietenkään ole lämmitystä. Kotoa lähtiessä kapinoin urheilupuseron mukaan ottamista, koska ei sellaista subtrooppisella alueella tarvita. Nyt pusero on käytössä: kuumaa teetä juova ja hieman viluisen oloinen Eeva on kääriytynyt siihen.
Onneksi itsellänikin on urheilushortsit.
Tutkimusretkikuntamme havannoi. Uuden-Seelannin kesä on vähäluminen.
Terveiset Tyynenmeren saarelta, jossa kuukin on kummempi ja väärinpäin. Se loistaa Ibishotellin katon takana Uuden-Seelannin Wellingtonin bisneskaupunginosassa heijastaen suomalaisen kevätauringon säteitä tänne kauas. Se onko yö vai päivä on hieman filososofisempi kysymys. Ibishotellissa, jota olemme alkaneet kutsua Ibtahotelliksi, on tiistaihin aukeava yö mutta oma pääni elää suomalaista maanantai-iltapäivää.
Vaikka emme vielä ole ehtineet pureutua Uuden-Seelannin maaseutuun, jossa elinkeinojen murros on isompi, muutos näkyy myös isossa kaupungissa. Elämisen hauskuuteen liittyvät asiat – ekstriimiurheilu, kulttuuri, luontoharrastus ja ravintolapalvelut – nousevat katukuvassa esiin. Me saapassissit edustamme ehkä sitä ekstriimihuvipuolta.
Wellingtonissa ihmiset puhuvat englantia hauskalla aksentilla. Kun respan tyttö antoi meille huoneen avainta hän lausahti, ”it’s on the chicken floor (se on kanakerroksessa) tai ainakin niin kuulin. Toisesta kerroksesta huone löytyi. Jos tästä lähin puhun englantia IBTA:n ympyröissä sillälailla jännän pehmeästi ja oudosti, se johtuu vain wellingtonilaisesta tartunnastani, joka on jo puheeseeni aiheuttanut lieviä oireita.
Eksoottisin olento, mihin Tyynenmeren saarella olen tähän mennessä tutustunut, on hedelmävihanneskoira. Se on seurallinen ja häntää heiluttava otus, paljon iloisempi kuin lähisukulaisensa huumekoira, takkuturkkinen ja säpsähtelevä reppana, johon joskus tutustuin Virossa.
Taustaksi kerrottakoon, että hedelmien ja muiden vihannesten tuonti Uuteen-Seelantiin on suunnilleen pahin mahdollinen rikos, mihin tulija saattaa erehtyä. Siitä on määrätty kova rangaistus. Omenan salakuljetuksen ylittää törkeydessä ehkä se, että joku yrittää maatataloustuotannostaan ylpeään maahan tuoda salaa oman lempilampaansa.
Käsimatkatavarani onnistui Uuden-Seelannin lentohallissa välttämään ensimmäisen nuuhkijan ja sen toivorikkaan emännän tarkan kuonon, mutta toinen hännänheiluttaja lopulta löysi sen omenan, jonka viime viikolla olin kassini pohjalle kadottanut. Omaakin mieltäni lämmitti löytäjän ilo, jonka vilpittömästi jakoi sen ylpeä isäntä. Parivaljakon onnea täydensi se, että toisesta maahantulijakassista löytyi mandariini. Koira palkittiin silityksin ja taputuksin: kaksi kovan luokan roistoa oli saatu jälleen kiinni.
Lopulta jättikokoinen matkapakaasini saapui maahan ja joutui tullin läpivalaisuun. Ystävällinen tullimies kysyi tiukahkosti, että onko todella totta, että minulla on kassissa valtava määrä kumisaappaita. Minkä takia, hän tiukkasi.
Selitin, että ensinnäkään ne eivät ole kumisaappaita, vaan heittourheilun erikoissaappaita ja ne ovat siellä siksi, että olen saappaanheittäjä.
Tullimies muuttui ystävälliseksi ja viittasi kädellään. No jos olet saappaanheittäjä, niin se on eri juttu. Kumisaapasmaahan saa tuoda kumisaappaita, jos tarkoitus on ihmiskuntaa palveleva, siis jalo.
Saksalaiset ja suomalaiset saapassissit kohtasivat Wellingtonissa toisensa.
Keskiyöllä lauantai-illan vaihtuessa sunnuntaiksi nousee Uuden Seelannin suomalaista saapassissiryhmää kuljettava Finnairin kone siivilleen välilaskuja tehden. Matka kestää 27 tuntia. Välillä laskeudumme muun muassa Bangokiin, jonka lentokentältä on viestitty levottomuuksista.
Olen yrittänyt miettiä miten tuolla nukkuvan maapallon yllä ajan voisi viettää pitkästymättä. Joitain virityksiä olen tehnyt. Olen varannut matkalukemiseksi Anne-Liisa Palmu-Jorosen muistelmateoksen: Nokian vuodet – Mitä johtamisesta voi oppia. Veikkaan, että ei yhtään mitään, mutta olen toiveikas. Anne-Liisa vaikuttaa kohtalotoverilta. Nokia teki Anne-Liisan aikana jonkin moista maailmanvalloitusta, jopa onnistui siinä ja nyt on meidän ja IBTA:n vuoro. Ihmisen kannattaa kuunnella kokeneen puhetta, sillä toisiltamme me voimme oppia hyviä käytäntöjä.
Olen pakannut mukaan myös toisen teoksen, mestarikirjailija Kingsley Amiksen rakkainta harrastusta eli juopottelua asiantuntemuksella valottavan teoksen Otetaan taas. Amis on viljellyt harrastustaan lähes kaikilla maailman kolkilla. Näin kokemattoman oppipojan kuin minä on syytä nöyränä kuunnella asiantuntijan ääntä, kun hän reissaa kohti tuntematonta.
Tänään kävin ostamassa sanelukoneen. Olen luvannut Suomen saappaanheittoliiton uudelle toiminnanjohtajalle Eevalle valottaa saapassissien seikkailuja kahdenkymmenen vuoden ajalta ja hieman kauempaakin, sikäli kun kuuntelijalla kiinnostusta riittää. Sanelukone on siitä hyvä, että se taltioi tarinat sellaisena, kuin muistamme ne näinä seikkailujemme kuumimpina vuosina. Hieman yli viidenkymmenen vuoden päästä mentaliteettimme voi olla sellainen, että emme ehkä muista tai meitä ei enää kiinnosta kertoa niistä jutuista parhaita.
Saappaanheittäjien yhteistyö- ja tutkimusretki Uuteen Seelantiin alkaa. Jari ja Eeva lähtöiltana.
Heittäjien klubin lukijat ovat toistuvasti alkaneet kysellä, mitä kuuluu bambaraprinsessa Annille, joka Saappaanheittäjien talossa tarinoi afrikkalaisesta saappaanheitosta selkeällä ja luovalla englannin kielellä, jotka tarinat sitten lähetyspappi Rutkosen opettajatarvaimo Anni Rutkone käänsi luettavalle suomenkielelle. Eikö Anni voisi alkaa blogata, on ehdotettu.
Lähetin Annille sähköpostia ja välitin lukijoiden toivomuksen. Anni vastasi, että itse asiassa hän on uneksinut omasta blogista maailman arvostetuimmassa saapasmediassa, mutta sori, nyt hänellä on paha masis.
Kaikki alkoi lempiapina Zurista. Heti kun IBTA:n julistama teippi- ja pitoainekielto astui voimaan, Zuri alkoi murjottaa ja kietoi entistä enemmän kaksipuolista teippiä sormiensa ympärille ja ruiskutti mielenosoituksellisesti pitoainesprayta karvaisiin sormiinsa pitkän aikaa. Nyt se istuu pappi Rutkosen terasilla kuin ekstaasissa ja nuuhkii sormiaan. Ja kun sormet lakkaavat tuoksumasta tuolle ihanan pihkaiselle lumoaineelle, se ruiskuttaa sprayta lisää. Se ei enää heitä saapasta vaan se vaikuttaa surulliselta ja apaattiselta. Sen pupillit ovat laajentuneet. Anni on syvästi huolissaan Zurista.
Pian Zurin koukkuun jäämisen jälkeen syttyi Bambara-kylässä uusi kriisi. Pitoainekiellon jälkeen saapasseura Jumapili Throwersien ykköskilpailija motoristi-saappaanheittoseura Black Bambaras from Hell eli Helvetin mustat bambarat kieltäytyi ottamasta osaa saapaskisoihin siihen saakka, kunnes teippi- ja pitoainekielto on kumottu. Nyt seuran urheilijat presidenttinsä Obaman johdolla istuvat mielenosoituksellisesti munglebungle-puun alla ja ilmoittavat olevansa lakossa, kunnes Namibian saappaanheittoliitto tulee järkiinsä.
Eniten Anni on huolissaan lähetyspappi Rutkosesta. Pitoainekiellon jälkeen Rutkone on kieltäytynyt koskemasta koppurasaappaaseen ja siirtynyt käyttämään 1990-luvun puolivälin nokialaisia Kontio-kumisaappaita, joita hänellä on varastoituna monta tuliterää paria. Kun afrikkalaisella saapaanheittoyleisöllä on ollut mahdollisuus vertailuun, niin Rutkosen heitot on arvioitu paljon komeammiksi kuin aikaisemmalla, melko pienikokoisella välineellä tehdyt, loppujen lopuksi melko vaatimattomat liidot. Kumisen kotkan hidas purjehdus taivaalla on toisinaan koettu vaikuttavan majesteetilliseksi, vaikka heitot ovat kantaneet parhaimmillaankin niukasti yli 30 metrin. Myös kuuluisa kolmipolvinen liito sopivassa tuulenvireessä on muutaman kerran nähty.
Mikä pahinta, kumisella saappaalla kisailemaan on siirtynyt myös kylän voimamies Jabari. Jumapili Throwersien edustajat vannovan kuulevansa selkeällä afrikankielellä äänen bäng, kun saapas Jabarin kädestä irtoaa. Herkkäkorvaiset kuulevat paljon enemmän.
Enoltaan noitarummun perinnöksi saanut Zuberi on säveltänyt saapasrokin Bum bäng-ö-bäng-bum Jabarin vaikuttavien kumisaapasesitysten kunniaksi. Bum syntyy siitä, kun Jabarin tukijalka iskee maahan, selittää Zuberi. Se on kuin norsun tanssahdus! Bäng-ö-bäng syntyy siitä, kun Jabarin kädessä kumiterän varsi notkahtaa vetovaiheessa taakse kahdesti. Ja toinen Bum syntyy siitä, kun saapas taivasta kohti kiidettyään syöksyy maahan 16 metrin kohdalla.
Anni itse sanoo pidättäytyneensä nokialaisen perinnesaappaan heitosta, koska sitä ei ole lueteltu IBTA:n virallisten kilpailuvälineiden listalla. Afrikkalaista ilmapiiriä aistinut Anni kertoo vakuuttuneensa siitä, että IBTA.n valitsema kumisen kehityksen tie on oikea myös Bambara-kylän näkökulmasta.
”Pitoainekriisi tarjoaa mahdollisuuden uudistua ja valita uusi tie. Me Jumapili Throwersien heittäjät olemme vakuuttuneet, että voimme tehdä kumisemmasta ja taipuisammasta kilpailuvälineestä paljon paremman kuin nykyinen on. Kyky ratkaista maailmanlaajuinen pitoainekriisi erottaa vahvan kansainvälisen yhteisön heikosta”, kirjoittaa Anni.
PS. Bambaraprinsessa Annin blogeja odotellessa julkaisemme Annin klubiimme kirjoittamat afrikkalaiset tarinat englanniksi ja suomeksi.
Saapaskäsikissa soitti minulle kuusamolaiseen hotelliin ja kertoi kirjoittaneensa saapasblogin englanninkielellä.
- Itse kirjoitus syntyi nopeasti, koska kirjoitin minulle tutusta aiheesta eli kriiseistä. Nyt olen kriisissä nimimerkkini kanssa. Kyse on identiteetistäni: koen tavallaan olevani saapassissi mutta tanssiessani saappaan kanssa kissa, joten olen siis Saapassissikissa. Mutta kansainvälistä yleisöä ajatellen nimen pitää olla englanninkielinen, eikä Cat Guerilla kuulosta uskottavalta ja mikä pahinta, ihmiset luulevat, että sissikissalla yritän jäljitellä sinua. Voisitko sinä ehdottaa jotakin nimimerkkiä?
Sanoin, että Guerilla tosiaan on vaarallinen sana.
- Eniten pelkään savolaisia, jotka sataprosenttisella varmuudella viäntävät sen Gorillaksi. Eivät ne pahaa tarkoita, mutta ne ovat luonnonlapsia ja pitävät sanojen hassunkurisesta vääntelystä. Niiden huumorintaju on sellainen. Nimi Kissagorilla antaisi ehkä harhaanjohtavan kuvan lajimme herkästä tanssillisuudesta, vai mitä luulet?
Koska kuulin puhelinlinjalla raskaan hiljaisuuden ja epätoivon, sanoin lähteväni saunaan miettimään syntyjä syviä ja palaavani nimimerkkiehdotuksen kanssa.
Muinoisen suomalaisen tavoin verhosin Hotelli Kuusamon luksussaunan hivelevällä löylyllä ja lankesin loveen. Silmät hehkuen kilpaa kiukaan kanssa höpisin itselleni kysymyksiä. Millainen ihminen on Saapaskäsikissa? Miksi hän heittää saapasta? Tiedän Saapaskäsikissan varttuneeksi kumisaapaskauden lapseksi, joka syvästi inhoaa nykyistä koppurasaapasta, vaikka hän on sillä heittänyt maailmanennätyksen. ”Se tuhoaa lajin taiteellisuuden”, niin usein Saapaskäsikissa on huokaissut. ”Saappaanheitto on kadottanut sielunsa. Se ei enää ole muuta kuin normaali heittolaji – paitsi että nykyiseen saappaaseen on muita välineitä vaikeampi tarttua! ” ”Lajin maagisuus ja kaunis liito on kadonnut.” ”Harjoittelu: EVVK.”
Miksi Saapaskäsikissa yhä heittää saapasta ja käyttää aikaansa lajin markkinoimiseen? Siksikö, että hän haluaa pysyä mukana, koska hän lapsenuskoisesti luottaa maagisen kumisaappaan paluuseen? On selvää, että Saapaskäsikissa ei ole mikätahansasaapaskissa vaan kumisaapaskissa.
Koska huomaan pyörittäväni ajatusta kehässä, muutan näkökulmaa. Mikä kumisaappaanheitossa luo sen ainutlaatuisen hauskuuden, joka saa maallikot kyläjuhlissa tarttumaan siihen, vaikka he kiertävät perinteiset heittovälineet kaukaa? Mikä saa kokonaiset perheet liittymään iloiseen saapasporukkaan? Mikä on saappaanheitossa se juttu, joka yhä pitää yllä kumisaappaanheittäjien innostunutta ilmapiiriä, vaikka keskeinen hauska ilmiselvästi on johonkin kadonnut mutta useimpien kumisaapaskauden maagisuuden kokeneiden huulilla? Mikä on se ominaisuus, joka saa kumisaappaan liitämään kuuluisan kolmipolvisen liidon valtavasti pitemmälle kuin samanmuotoinen koppurasaapas tai löysä? Mikä sana on kumisaappaanheiton hauskuuden ydin?
Jotta saan vastauksen, minun on kuunneltava saapasta herkällä kovalla, koska se on hiljainen kaveri.
Mitä kumisaapas sanoo, kun se kimmahtaa kädestä taivaalle?
Se sanoo Bäng!
Mistä tiedän, että heittosaapas on hyvä?
Testi on helppo. Taivutan saappaan varren taaksepäin maahan asti: mitä nopeammin se pomppaa sieltä pystyyn ja mitä kovempaa se sanoo bäng, sen pitemmälle se lentää.
Mutta eihän sitä bäng-ääntä kuule?
Ei niin. Saapas on hiljainen kaveri. Pitää kuunnella tarkasti!
Mitä tapahtuu, kun heittäjä tekee bängit?
Kun hän tempaisee saappaan taakse, sen varsi menee mutkalle. Kun hän irrottaa saappaan, varsi ponkaisee itsensä suoraksi ja saapas saa siitä valtaisan vauhdin.
Miksi tarvitaan bäng?
Bäng on paljon hauskempaa kuin saappaan väkisin työntäminen. Se on maaginen kokemus.
Mutta eikö heitto ole voimalaji? Mihin tarvitaan voimaa, kun bäng hoitaa homman?
Mitä enemmän voimaa, sitä tehokkaampi bäng. Ja vaikka kumisaapas tavallaan ammutaan taivaalle, pitää sitä myös heittää. Mutta saappaan ja heittäjän suhde on vuorovaikutteinen, kumisaappaan tapauksessa usein rakkaussuhde. Saappaan bäng-liike mukailee lihasten liikettä ja auttaa heittäjää saamaan lihaksistaan enemmän tehoa irti. Kumisaapas on siis hauska kuntoiluväline, jolla voima kehittyy ikään kuin ilmaiseksi.
Miksei pidetä vain matalaa profiilia ja tyydytä siihen, mihin kaikki muutkin heittolajit tyytyvät?
Kyse on mielekkyydestä. Sellaista ei kannata harrastaa, johon ei ole erityistä syytä. Lajissa pitää olla oma juttu, jotta kansa kiinnostuu siitä. Jos haluamme harrastaa normaalia heittourheilua, me voimme heittää kiekkoa. Kiekosta saa helposti otteen. Se on hieno laji. Mutta kiekosta puutuu bäng. Saappaanheitto on ainoa heittolaji, jossa se on. Meillä on oma tuote. Bäng!
Mutta eikö saunoessa pitänyt keksiä nimimerkki, eikä filosofoida?
Hotellihuoneesta soitan ja ehdotan Saapaskäsikissalle nimimerkkiä Miss Bäng.
- On hyvä, jos nimimerkki on onomatopoeettinen eli luonnonääntä mukaileva. Silloin se avautuu sellaisissakin maissa, joissa ei englanninkieltä ymmärretä. Ääni bäng syntyy, kun jokin kimmahtaa jostakin, esimerkiksi luoti kalliosta. Kimmahtavasta tuotteesta tässä meidänkin asiassa pohjimmiltaan on kysymys, joten bäng bäng, selvitän ja jatkan:
- Tuolla bäng-strategialla saappaanheittoa on helppo markkinoida kiinalaisille, vaikka ei osaa niiden kieltä. Taivuttaa vain saappaan vartta taaksepäin, ampuu sillä ja sanoo bäng. Tarvitaan vain yksi sana, joka toimii kaikilla maailman kielillä. Kun esittelee itsensä, sanoo vain Bäng, ja sitten bäng bäng. Se on markkinaviesti, jota oudonkaan ei ole vaikea oppia ulkoa.
Saapaskäsikissa sanoi, että Bäng on kummallista telepatiaa, koska hän itse, puoli tuntia sitten kuuli päästään saman ääneen. Bäng! Nimimerkin keksimisen oli aluksi täyttä tuskaa mutta lopulta helppo.
- Minähän olen Saapaskäsikissa, joten käänsin nimen englanniksi. Koska Saapasjalkakissa on Puss in Boots, arvelin, että saman logiikan mukaan Saapaskäsikissa on Puss with Boots. Sehän minä englanninkielellä olen!
Lumilautailun salonkikelpoisuus kohtaa vastustusta
Tänään saimme sähköisen kirjeen Yhdysvalloista. Kris Oprisko IDW Publishing -kustannusyhtiöstä halusi julkaista saappaanheiton ennätyksiä kirjassaan ja kääntyi puoleemme. Välitimme kirjeen tilastopäälliköllemme Olli Rosenqvistille, joka tarttui asiaan oitis ja aloitti kirjeenvaihdon Atlannin taa. Mainittakoon, että kustantajan erikoisalaa ovat humoristiset teokset. Mielestäni sellaisessa mukana olo pönkittää imagoamme erinomaisesti. Kyse on itsestäänselvyydestä. Hakusessa olevan ansaintalogiikkamme kannalta on parempi, että meihin liitetään mieluummin hauskuus kuin tylsyys, vaikka maailman ikävimmän urheilulajin maine olisi sekin tyhjää parempi. Pääasia on, kuten kansanviisaus tietää, että mainitaan. Nyky-Descartes voisi syvämietteisesti lausahtaa: Olen mediassa, olen siis olemassa!
Eräs nimimerkki, eräässä sensuroidussa klubikirjoituksessaan (sensuuri-sanan käyttö on Heittäjien klubin puolella tehokas tapa tulla sensuroiduksi) arveli, että Suomen Saappaanheittoliiton nimeksi paremmin sopisi Hauskanpitoliitto. Kiitän lämpimästi nimimerkkiä oivalluksesta. Säilytetään edelleen liiton vanha nimi, mutta pidetään yllä Hauskanpitoliiton maine. Pitkäaikainen kokemukseni saapassissinä myöntää, että meistä puhuttaessa nimitys Hauskanpitoliitto ei ole kaukana totuudesta. Parinkymmenen vuoden päästä ilmestyvän muistelmateokseni nimeksi olen ajatellut Tunnustan pitäneeni hauskaa, anteeksi.
Toinen nimi-idea, josta aivan henkilökohtaisesti olin otettu, oli, kun eräs kirjoittaja ehdotti uudeksi taitelijanimekseni Huuhaa-Jaria. Myönnän, että nimi kuvaa persoonaani ja elämänasennettani oivasti. Sitä paitsi olen Huuhaa-Innas-fani. Ihailen hänen maalaustaidettaan ja kirjallisia töitään valtavasti ja juuri siitä syystä kieltäydyn jyrkästi kunniasta. Huuhaa nimi kuuluu suurelle taiteilijalle. Myönnän, että näin pienenä persoonana en kykene täyttämään Huuhaa-Innasen jättisuuria saapashousuja.
Mutta haluan olla mukana kertomassa maailman kansoille hauskanpidon ja kustaavilkunalaisen työn ja ilonpidon sanomaa. Suomen euroviisukarsintojen juuri päätyttyä tanssahtelen ripaska-askelin parvekkeelle, sytytän vihreän savukkeen ja kuiskaan Riihimäen yöhön:
Huu Haa!
Siinä taisteluhuudossa kajahtaa saapasissien ja metsurien rento tekemisen meininki.
Abel Tasman miehistöineen vuonna 1642 oli ensimmäinen tunnettu eurooppalainen porukka, joka näki Tyynellä Valtamerellä seilatessaan maailman saappaanheittäjien mekkana tunnetun Uuden-Seelannin saaren, tai itse asiassa, saaria oli useampia. He purjehtivat saarten ympäri, häikäistyivät sen erikoisuudesta ja kauneudesta sekä antoivat saariryhmälle sen nykyisen nimen.
James Cook laivamiehineen vuonna 1769 oli ensimmäinen täkäläinen porukka, joka uskalsi astua Uudessa-Seelannissa maihin. He totesivat, että neidot olivat häkellyttävän kauniita ja väki ystävällistä. Sitä taru ei kerro, ehtivätkö he osallistua matkallaan yhteenkään saappaanheittokilpailuun, mutta se tiedetään, että moni heistä menetti sillä reissulla henkensä eli tuli ystävällismielisesti syödyksi.
Kuten joskus ehkä olette kuulleet, henkinen veljeni Vladimir Vysotski vai liekö ollut Turkka Mali, tutustutti minut jo nuorena runollaan tuohon vieraanvaraisten herkkusuiden saareen ja siitä lähtien olen potenut kaukokaipuuta. Osittain se johtuu siitä, että minussa kapteeni Cookin tavoin elää seikkailijan ja tutkimusretkeilijän henki.
Jo varhain tiesin, että uusiseelantilaiset ovat yhtä innokkaita saapassissejä kuin suomalaiset ja myös heille elämässä tärkeää on hauskanpito. Jo 1990-luvun alussa luin netistä maailman saapaspääkaupungista Taihapesta, jossa saappaanheiton ympärille oli luotu monipuolinen kulttuuritapahtuma.
Sitten, noin kymmen vuotta sitten tapahtui ihme. Etelä-Suomen syyscup Järvenpään Rantapuistossa oli meneillään, kun luokseni saapasteli hymyillen englantia puhuva mies, joka esitteli itsensä Jason Mortlandiksi Uudesta-Seelannista. Hän kertoi olevansa Taihapen saapastapahtuman pääorganisaattorin Elizabeth Mortlandin poika, ja kertoi terveiset äidiltään.
Jo silloin päätimme, että suomalaisten ja Uuden-Seelannin saapassissien on syytä tavata: mutta missä? Humoristinen tosiasia on se, että me maailman innokkaimmat saappaanheittäjät asumme mahdollisimman kaukana toisistamme, täsmälleen vastakkaisilla puolilla maapalloa. Saappaanheittäjien retkikunnan varustaminen Afrikan pimeimpään viidakkoon tai vaikka Grönlantiin olisi naurettavan helppoa, mutta että kauimmas kaikesta. Sitä piti miettiä…
Hieman toista vuotta sitten sain sähköpostia Tony Gillionilta Taihapesta useiden satojen kilometrien päästä. Tony kertoi käyneensä nettisivuillamme ja huomanneensa Kansainvälisen saappaanheittoliitto IBTA:n olemassa olon. Hän oli sitä mieltä, että myös Uuden-Seelannin saapasmaana pitäisi kuulua IBTA:an ilman muuta, onhan saappaanheitto suosittu juhlien ohjelmanumero koko saarella.
Tony Gillion halusi tehdä yhteistyötä IBTA:n kanssa ja olla mukana kehittämässä saarivaltakunnan saappaanheittoa IBTA:laisessa hengessä. Hän halusi olla mukana käynnistämässä Uuden-Seelannin saappaanheittoliittoa.
Menneenä kesänä saimme Elizabeth Mortlandilta kutsun saapua Uuteen-Seelantiin keskustelemaan yhteistyöstä ja osallistumaan Taihapen saappaanheittotapahtumaan. Myös Elizabeth ilmaisi Uuden-Seelannin halun liittyä IBTA:an ja aloittaa Uuden-Seelannin saappaanheittoliiton toiminta.
Joulun välipäivinä, vaativan valmistelun jälkeen olemme lopulta saaneet Uuden-Seelannin retkikunnan kokoon. Pitkällisen valmistelun jälkeen olemme valmiit kahden toisistaan melkoisesti eroavan saapaskulttuurin kohtaamiseen. Retkikuntamme on tiivis, kansainväliseen yhteistyöhön vuosia kouliutunut joukko, jossa jokaisella jäsenelle on oma korvaamaton roolinsa.
Matkaan sisältyy suuria unelmia ja tavoitteita, jopa vaaroja, mutta löytöretkeilyn luonteen tuntien siirrän niistä raportoimisen tulevaan vuoteen.
Varovaisuuteeni on syynsä. Löytöretkien historian tuntien, miten usein tutkimusretkikunnalle käykään niin, että se etsii jotain, mutta löytää jotain aivan muuta. Miten kävikään kaikkein legendaarisimmalla retkellä: mies etsi Intiaa mutta kohtasi vain intiaaneja.
Matkaan lähdemme ennakkoluulottomassa Kolumbuksen, Nordensköldin ja kapteeni Cookin hengessä.
Olen tehnyt elämäntyön miettiessäni, mitä me kuusi miljardia ihmistä teemme, kun 2000-luvun ensimmäisen laman jälkeen kone on lopullisesti syrjäyttänyt työelämästä ihmisen.
Niin lopulta käy, että ihmiskunta ei enää tarvitse tehtaassa edes kaikkein pienempipalkkaisinta jäsentään – ei suomalaista, ei ruotsalaista, ei venäläistä, ei kiinalaista, ei neekeriä, ei bushmannikääpiötä, ei intiaania, ei kolttaa, eikä inuiittia. Se ei tarvitse lypsäjää, ei metsätyömiestä, ei vanerintekijää, ei saappaantekijää, ei rekkakuskia, ei sahuria, ei it-insinööriä.
Kun synnyin vuonna 1956, Suomen metsissä huhki montasataatuhatta tukkijätkää. Huomenissa ei ole ainuttakaan. Automaattikone kaataa hongat metsänhoitosuunnitelman mukaisesti ja automaattirekat kuskaavat ne tehtaisiin, joissa automaatit työstävät ne hirsisaunoiksi, jotka automaattilaivat kuljettavat Kiinan syrjäisimpiin peräkyliin asti, koska miljoonat kiinalaiset saapaskisojen jälkeen haluavat saunoa suomalaisten kanssa.
Ihmiskunta ei tarvitse kaupan kassaa, ei rakennustyömiestä, ei puuseppää, ei ison tehtaan henkilöstöpäällikköä, ei oluen laskijaa, ei työvoimatoimiston virkailijaa, ei varastomiestä, ei lääkäriä, ei pankkiiria, ei sotamiestä, ei avaruusaluksen kuljettajaa. Ihmiskunta ei tarvitse opettajaa, sillä kone opettaa ja yksityiskohdat voi tarkistaa googlella.
Suomen presidentille ei uudessa uljaassa maailmassa ja sen juhlapöydässä kateta herkkulautasta. Presidenttiä ei tarvita. Kone on tullut ja hoitaa maailman rutiinien pyöritystä. Robotti tulee ja tekee nöyrästi miljardien ihmisten työn, eikä se nurise; se tarvitsee vähän rasvaa, mutta se ei vaadi suolasilakkaa akanaleipänsä särpimeksi.
Kone ei syö akanaleipää. Maailmalla ei enää tarvita filosofia, joka julistaa: ”työn orjat sorron yöstä nouskaa”. Työn orjuutta ei ole. Automaatio on tullut ja pyyhkinyt pois raatajan kyyneleet. Hiostusta ja työstä saatavaa tiliä ei ole. Kun työntekijöille ei enää makseta palkkaa, tuotantokustannukset halpenevat. Lopulta ne ovat ilmaisia. Kun kukaan ei saa mistään rahaa, lopulta kenelläkään ei ole rahaa. Kukaan ei voi mitään ostaa eikä myydä. Tavaraa me tarvitsemme silti. Ei maailma pysähdy. Emme me köyhiä ole. Maailma pyörii ihmisten vapaasta tahdosta talkoovoimin. Kone on tullut ja voittanut kapitalismin ja sosialidemokratian välisen kisan ja muuttanut peruuttamattomasti maailman. Maailman pelisäännöt ovat uudet. Kehitys tapahtuu niin hiljaa ja vaivihkaisesti, että kukaan ei edes hämmästele maailman muutosta. Me vain hieman vikistään, joko tuskasta tai nautinnosta – me vain mennään.
Mihin huomenissa enää tarvitaan ihmistä? Kuka tarvitsee suomalaista?
Yli viisikymmentä vuotta mietittyäni pää savuten ja poltettuani sitä työtä tehdessä monta savuketta, juotuani muutaman lasin valkoviiniä ja juteltuani monien maiden saappaanheittäjien kanssa sekä luettuani joitakin Saapasnaisen blogeja, minulla on kerrottavana ilosanoma: erityisesti suomalaisia kaikesta huolimatta tarvitaan. Me olemme sopeutuvaisia. Ja kun ihmisyyteen ja ihmisten yhteistoimintaan perustuva maailmanjärjestys saa jalansijaa, ihmiskunta alkaa kukoistaa. Muuttuvassa maailmassa yksilöä tarvitaan aikaisempaa enemmän.
Saappaanheittäjillä on alkanut projekti, joka tempaa kaiken ikäisiä mukaansa: Saapastetaan maailman kansat ja pidetään heidän kanssaan hauskaa. Me viemme saappaanheiton Kiinan syjäismpään peräkylään asti ja luomme sen ympärille, maailmalle virikkeitä antaen ja maailmalta saaden, ihmisille sopivan kisailu- ja seurustelukulttuurin.
Silloinkin, kun työhönmenopakkoa ei enää ole, ihminen haluaa kisailla, kilvoitella ja hikoilla. Hän haluaa kokea tappion tuskan ja finaaliin pääsyn autuuden. Hän haluaa hipoa taivaita ja kiivetä kuilun pohjalta valoon kovan treenin ja ponnistelun kautta.
Äärifyysisenä ja rennon hauskana urheiluna saappaanheitto puhuttelee ihmisen koko persoonaa ja haastaa hänen luovuutensa äärirajoilla. Ja rankan kisan jälkeen moni haluaa seurustella urheilukaverin kanssa saunan lauteilla tai soittolavan parketilla. Ihminen haluaa ymmärtää ja tulla ymmärretyksi; hän haluaa rakastaa ja tulla rakastetuksi. Ja joku meistä on niin elämää täynnä, että hän haluaa soittaa ja laulaa saapaslauluja. Joku suomalainen soittaa sen moottorisahalla honkien humistessa. Toinen tulen loimussa kertoo saapastarinoita kalevalasäkein. Kolmas kertoo oman elämän historiansa verhottuna saapasblogissaan.
Ihminen on kummallinen. Robotti heittää saapasta pitemmälle kuin ihminen, mutta ihminen tekee sen koko sielullaan. Saappaanheitto on perustarve, joka monien maailman kansojen kohdalla odottaa tyydytystään.
Ihmisten aika on koittanut!
PS. Manifestistani huolimatta en ole kommunisti vaan kannatan markkinataloutta, joka äärimmilleen mentyään hoitaa itsensä pois, jolloin ihmiset ottavat elämän omiin käsiinsä – saappaanheittoyhteisöissä niin lienee jo tapahtunut.
Jenkkilässä presidenttiehdokkaat kuuluttavat iskulauseissaan amerikkalaista unelmaa. Aina tuo ”American dream” virittää äänestäjien sydänalassa lämpöisiä värähdyksiä. Amerikkalaisesta unelmasta on tullut vientituote.
Mietin itsekseni äsken, mitä tekisin, jos olisin ehdolla Suomen Saappaanheittoliiton puheenjohtajaksi ja astuisin estradille Nokian yleiskokouksessa pitämään vaalipuhettani.
Lausuisinko näin:
”Tytöt! Pojat! Maailma on kurja loukko. Se on veristä ja epäreilua kilpailua elinehdoista ja pääsystä tosi-TV-ohjelmaan juonittelemaan kanssakisailijan pään menoksi. Työnantaja kilpailuttaa, potkii takamukselle, hiostaa, uhkailee, ruoskii, nöyryyttää, vaatii kilpailemaan ja uhrautumaan nälkäpalkalla kilpailukyvyn eteen, antaa varoituksia, lomauttaa ja sitten potkii kilometritehtaalle. Terveysintoilijat vaativat direktiiviä, joka kieltää kaiken hauskan. Pappi vaatii pidättäytymistä huveista. Raha ei riitä. Saapas lipsuu sormista, eikä lennä. Kaksipuolinen teippi töhnää saappaat ja tekee niistä vielä liukkaammat. Sikainfluenssa hiipii keuhkoihin ja syksy masentaa mielet. Ihmiset sättivät toisiaan klubissa. Kun sitten ottaa kalsarikännin ja kirjoittaa klubiin suorat sanat, niin laatuvalvoja poistaa kirjoituksen ilmoittamatta syytä. Ihmiset levittävät lokaavia kirjeitä ja mustamaalaavat selän takana toisiaan. Esiintyy ilkeilyä ja toverikiusausta. Maailmalla soditaan.… Mutta tytöt ja pojat! Minulla on Unelma! Suomalainen Unelma! Olen keksinyt sen ihan itse! Saapastetaan maailma! Tehdään yhdessä saappaanheitosta maailman hauskin urheilulaji. Luodaan hyvä ilmapiiri ja pidetään hauskaa. Treenataan. Tullaan hyvään kuntoon ja saadaan paljon kavereita. Opitaan kieliä ja kulttuureita. Liikutaan maailmalla ja nähdään, miten paljon maailmassa on erilaisuutta, ja mahdollisuuksia, meille sopivaa. Tehdään yhteistyötä ja luodaan verkostoja. Yhtäkkiä huomaamme, että kun teemme yhteistyötä, olemme onnellisia ja raha riittää. Yksinäinen mies löytää vaimon ja lapseton saa tyttären. Samaan aikaan riitelijät köyhtyvät…Tytöt ja pojat! Tämä kaikki on helppoa. Onhan meillä netti, maailma, IBTA, saapas ja toisemme. Meillä on erilaiset, eri asioita osaavat ja rakastavat ihmiset: ihmiskunnan suurin rikkaus. Antakaamme saappaiden lentää ja intomme nousta. Ei pidätellä innostustamme! Pidetään hauskaa, kehitetään, sovelletaan ja kehitytään yhdessä. Tytöt ja pojat! Luodaan maailman ääriin ulottuva onnellinen saapassissiperhe. Maailman onni riippuu meistä. Itsestämme. Maailmanrauha riippuu meistä. Jokaisesta. Siitä mitä me teemme. Ja siitä, miten me teemme yhteistyötä. Jokaisen saappaanheittäjän sisällä on suuri viisaus, joka aina kasvaa joukkomme kasvaessa. Tehdään yhdessä työtä onnemme eteen. Saappaanheittäjien talo tarjoaa siihen päivä päivältä parempia yhteistyö- ja kommunikaatiovälineitä. Luodaan monipuolinen saapasperhe, alakulttuurien verkosto. Tehdään hyvää! Ei tehdä pahaa!”
Äkkiä havahdun.
Tuon haaveilemani suomalaisen unelman kaikki tärkeät peruspilarit on jo paalutettu Suomen saappaanheittoliiton Sinisen meren strategiassa. Jos menisin pitämään tuollaisen vaalipuheen, valistuneet saappaanheittäjät nauraisivat minut ulos Nokian panimoravintolasta:
- Sori pappa. Älä viitsi meille esittää Suomen Saappaanheittoliiton strategiaa itse keksimänäsi.
Vaikka en puheenjohtajaehdokas ole, vaalipuhe kiehtoo edelleen mieltäni. Mustahevosluonteeni huomioiden minun kannattaisi ehkä pysytellä arvoituksellisena. Sellaisista sekavista jutuista jotkut pitävät. Jos lainaisi alkuun hieman Haavikkoa ja sanoisi perään jotakin käsittämätöntä. Esimerkiksi:
”Hyvät kuulijat. On ratsastettava ajatusten sotajoukkoa nopeammin. Of course because my horse is White Horse…”
Mutta eihän tuossa ole mitään järkeä.
Revin paperin ja alan naputella vaalipuheen kolmatta versiota:
“I have a dream! A Finnish dream! Let’s boot the world!”
Meille metsän kasvateille ja puun oppipojille on pyörryttävä ja humalluttava kokemus, kun saavumme meren rantaan. Ääretön taivaan ja meren sini avautuu mahdollisuuksineen edessämme, eivätkä puiden yksilölliset ja syvän vihreät neulaset enää peitä näkökenttäämme ja estä unelmien avaraa liitoa.
Kulkiessamme metsän läpi suolanhakureissulla olemme mielessämme syvällisesti hautoneet elämän tarkoitusta: tuulen kaatamaa puuta, konkeloa, halkopinoa, puun outoa yksittäistä neulasta ja pientä tapulia tuppeen sahattua lautaa.
Kun sitten mietimme sitä taaksemme jättämäämme konkeloa, ja tuskittelemme, miten me sen laukaisisimme, tuntuu, että vanne kiristyy päämme ympärille. Se lujasti oksan hangassa lepäävä puu, synkkä kuusi, ahdistaa mieltämme, pimentää metsämme, synkistää maailmamme, kasvaa itseään isommaksi, jättiläiseksi. Alamme toistuvan epäonnemme syyksi epäillä sitä konkeloa tai sen puun yksittäistä outoa neulasta tai syvällä piilevää salattua syytä, koko metsän salaliittoa, sen salakavalaa kieroutta ja ytimen lahoutta; verenpaineemme nousee, mielemme kuohuu; pipo päässämme tiukkenee; meistä tulee vainoharhaisia ja lopulta vainohulluja. Mielemme ei laske meitä irti siitä oudosta neulasesta vaan takertuu ja pyörii kehää sen ympärillä. Alamme syytellä ja nimitellä sitä neulasta ja mumista käsittämättömiä itseksemme.
Meren rannalla ahdasta kehää pyörivä sisäinen maailmamme äkkiä räjähtää auki. Tuuli vie pipon mennessään. Näkökenttämme huikaiseva laajeneminen, sininen meri ja sieltä tulviva mystinen tuoksu huumaa ja humalluttaa meidät. Silmänräpäyksessä meistä tulee maailmojen luoja ja runoilija, joka saa meidät sineen kuvittelemaan kangastuksen, unelmiemme Intian.
Suolalaivan merimiehet purjehtivat rantaan. Riisumme jalastamme hikisen saappaan ja heitämme yhdessä sitä. Kisatessa tutustumme toisiimme ja huomaamme olevamme kavereita. Veistämme tervaskannosta nuotion. Paistamme tulella makkaraa ja juomme nokipannukahvit. Merimiehet arvelevat kuulleensa, että kuvittelemamme Intia tosiaan saattaa olla jossakin merten takana. Päätämme yhdessä lähteä purjehtimaan sitä kohti.
Suolalastin ja tuppeen sahatun lautatapulin jätämme Tukholman satamaan. Emme tarvitse niitä. Meille saapas riittää. Päätämme tästälähin elättää itsemme maailman satamia kiertelevinä saappaanheittokonsultteina, hauskan elämän kauppiaina.
Ja vuosia myöhemmin me juomme veljenmajoja saapassisseiksi kääntyntyneiden Al Quaidan miesten kanssa. Näiden partoja vapauden tuuli liehuttaa. Zitaran säestyksellä me lumoamme neitoja käärmeenlumoajahuilistien kanssa saapaslauluin. Ja viimein saapuessamme Intian rannalle vastaan tulleet intiaanit innoissaan kertovat meille, että mokkasiininheitto oli ennen kansallislaji seudulla mutta sitten saappaanheitto syrjäytti sen, koska tämä nykyinen IBTA:n saapas on heittovälineenä paljon hauskempi.
Vanhana saapaskisan jälkeen telttasaunassa intiaanien kanssa mieleemme palaa se oksan haarukassa vänkyröivä itsepäinen konkelo. Ajattelemme leppoisasti, että elämä on liian lyhyt jokaisen tuulen kaataman kanssa painimiseen. Oivallamme, että kaikki konkelot laukeavat lopulta itsestään, omalla raskaalla painollaan. Paras unohtaa koko juttu. Aika hoitaa.
<
