Keskiyöllä lauantai-illan vaihtuessa sunnuntaiksi nousee Uuden Seelannin suomalaista saapassissiryhmää kuljettava Finnairin kone siivilleen välilaskuja tehden. Matka kestää 27 tuntia. Välillä laskeudumme muun muassa Bangokiin, jonka lentokentältä on viestitty levottomuuksista.
Olen yrittänyt miettiä miten tuolla nukkuvan maapallon yllä ajan voisi viettää pitkästymättä. Joitain virityksiä olen tehnyt. Olen varannut matkalukemiseksi Anne-Liisa Palmu-Jorosen muistelmateoksen: Nokian vuodet – Mitä johtamisesta voi oppia. Veikkaan, että ei yhtään mitään, mutta olen toiveikas. Anne-Liisa vaikuttaa kohtalotoverilta. Nokia teki Anne-Liisan aikana jonkin moista maailmanvalloitusta, jopa onnistui siinä ja nyt on meidän ja IBTA:n vuoro. Ihmisen kannattaa kuunnella kokeneen puhetta, sillä toisiltamme me voimme oppia hyviä käytäntöjä.
Olen pakannut mukaan myös toisen teoksen, mestarikirjailija Kingsley Amiksen rakkainta harrastusta eli juopottelua asiantuntemuksella valottavan teoksen Otetaan taas. Amis on viljellyt harrastustaan lähes kaikilla maailman kolkilla. Näin kokemattoman oppipojan kuin minä on syytä nöyränä kuunnella asiantuntijan ääntä, kun hän reissaa kohti tuntematonta.
Tänään kävin ostamassa sanelukoneen. Olen luvannut Suomen saappaanheittoliiton uudelle toiminnanjohtajalle Eevalle valottaa saapassissien seikkailuja kahdenkymmenen vuoden ajalta ja hieman kauempaakin, sikäli kun kuuntelijalla kiinnostusta riittää. Sanelukone on siitä hyvä, että se taltioi tarinat sellaisena, kuin muistamme ne näinä seikkailujemme kuumimpina vuosina. Hieman yli viidenkymmenen vuoden päästä mentaliteettimme voi olla sellainen, että emme ehkä muista tai meitä ei enää kiinnosta kertoa niistä jutuista parhaita.
Saappaanheittäjien yhteistyö- ja tutkimusretki Uuteen Seelantiin alkaa. Jari ja Eeva lähtöiltana.
Heittäjien klubin lukijat ovat toistuvasti alkaneet kysellä, mitä kuuluu bambaraprinsessa Annille, joka Saappaanheittäjien talossa tarinoi afrikkalaisesta saappaanheitosta selkeällä ja luovalla englannin kielellä, jotka tarinat sitten lähetyspappi Rutkosen opettajatarvaimo Anni Rutkone käänsi luettavalle suomenkielelle. Eikö Anni voisi alkaa blogata, on ehdotettu.
Lähetin Annille sähköpostia ja välitin lukijoiden toivomuksen. Anni vastasi, että itse asiassa hän on uneksinut omasta blogista maailman arvostetuimmassa saapasmediassa, mutta sori, nyt hänellä on paha masis.
Kaikki alkoi lempiapina Zurista. Heti kun IBTA:n julistama teippi- ja pitoainekielto astui voimaan, Zuri alkoi murjottaa ja kietoi entistä enemmän kaksipuolista teippiä sormiensa ympärille ja ruiskutti mielenosoituksellisesti pitoainesprayta karvaisiin sormiinsa pitkän aikaa. Nyt se istuu pappi Rutkosen terasilla kuin ekstaasissa ja nuuhkii sormiaan. Ja kun sormet lakkaavat tuoksumasta tuolle ihanan pihkaiselle lumoaineelle, se ruiskuttaa sprayta lisää. Se ei enää heitä saapasta vaan se vaikuttaa surulliselta ja apaattiselta. Sen pupillit ovat laajentuneet. Anni on syvästi huolissaan Zurista.
Pian Zurin koukkuun jäämisen jälkeen syttyi Bambara-kylässä uusi kriisi. Pitoainekiellon jälkeen saapasseura Jumapili Throwersien ykköskilpailija motoristi-saappaanheittoseura Black Bambaras from Hell eli Helvetin mustat bambarat kieltäytyi ottamasta osaa saapaskisoihin siihen saakka, kunnes teippi- ja pitoainekielto on kumottu. Nyt seuran urheilijat presidenttinsä Obaman johdolla istuvat mielenosoituksellisesti munglebungle-puun alla ja ilmoittavat olevansa lakossa, kunnes Namibian saappaanheittoliitto tulee järkiinsä.
Eniten Anni on huolissaan lähetyspappi Rutkosesta. Pitoainekiellon jälkeen Rutkone on kieltäytynyt koskemasta koppurasaappaaseen ja siirtynyt käyttämään 1990-luvun puolivälin nokialaisia Kontio-kumisaappaita, joita hänellä on varastoituna monta tuliterää paria. Kun afrikkalaisella saapaanheittoyleisöllä on ollut mahdollisuus vertailuun, niin Rutkosen heitot on arvioitu paljon komeammiksi kuin aikaisemmalla, melko pienikokoisella välineellä tehdyt, loppujen lopuksi melko vaatimattomat liidot. Kumisen kotkan hidas purjehdus taivaalla on toisinaan koettu vaikuttavan majesteetilliseksi, vaikka heitot ovat kantaneet parhaimmillaankin niukasti yli 30 metrin. Myös kuuluisa kolmipolvinen liito sopivassa tuulenvireessä on muutaman kerran nähty.
Mikä pahinta, kumisella saappaalla kisailemaan on siirtynyt myös kylän voimamies Jabari. Jumapili Throwersien edustajat vannovan kuulevansa selkeällä afrikankielellä äänen bäng, kun saapas Jabarin kädestä irtoaa. Herkkäkorvaiset kuulevat paljon enemmän.
Enoltaan noitarummun perinnöksi saanut Zuberi on säveltänyt saapasrokin Bum bäng-ö-bäng-bum Jabarin vaikuttavien kumisaapasesitysten kunniaksi. Bum syntyy siitä, kun Jabarin tukijalka iskee maahan, selittää Zuberi. Se on kuin norsun tanssahdus! Bäng-ö-bäng syntyy siitä, kun Jabarin kädessä kumiterän varsi notkahtaa vetovaiheessa taakse kahdesti. Ja toinen Bum syntyy siitä, kun saapas taivasta kohti kiidettyään syöksyy maahan 16 metrin kohdalla.
Anni itse sanoo pidättäytyneensä nokialaisen perinnesaappaan heitosta, koska sitä ei ole lueteltu IBTA:n virallisten kilpailuvälineiden listalla. Afrikkalaista ilmapiiriä aistinut Anni kertoo vakuuttuneensa siitä, että IBTA.n valitsema kumisen kehityksen tie on oikea myös Bambara-kylän näkökulmasta.
”Pitoainekriisi tarjoaa mahdollisuuden uudistua ja valita uusi tie. Me Jumapili Throwersien heittäjät olemme vakuuttuneet, että voimme tehdä kumisemmasta ja taipuisammasta kilpailuvälineestä paljon paremman kuin nykyinen on. Kyky ratkaista maailmanlaajuinen pitoainekriisi erottaa vahvan kansainvälisen yhteisön heikosta”, kirjoittaa Anni.
PS. Bambaraprinsessa Annin blogeja odotellessa julkaisemme Annin klubiimme kirjoittamat afrikkalaiset tarinat englanniksi ja suomeksi.
Saapaskäsikissa soitti minulle kuusamolaiseen hotelliin ja kertoi kirjoittaneensa saapasblogin englanninkielellä.
- Itse kirjoitus syntyi nopeasti, koska kirjoitin minulle tutusta aiheesta eli kriiseistä. Nyt olen kriisissä nimimerkkini kanssa. Kyse on identiteetistäni: koen tavallaan olevani saapassissi mutta tanssiessani saappaan kanssa kissa, joten olen siis Saapassissikissa. Mutta kansainvälistä yleisöä ajatellen nimen pitää olla englanninkielinen, eikä Cat Guerilla kuulosta uskottavalta ja mikä pahinta, ihmiset luulevat, että sissikissalla yritän jäljitellä sinua. Voisitko sinä ehdottaa jotakin nimimerkkiä?
Sanoin, että Guerilla tosiaan on vaarallinen sana.
- Eniten pelkään savolaisia, jotka sataprosenttisella varmuudella viäntävät sen Gorillaksi. Eivät ne pahaa tarkoita, mutta ne ovat luonnonlapsia ja pitävät sanojen hassunkurisesta vääntelystä. Niiden huumorintaju on sellainen. Nimi Kissagorilla antaisi ehkä harhaanjohtavan kuvan lajimme herkästä tanssillisuudesta, vai mitä luulet?
Koska kuulin puhelinlinjalla raskaan hiljaisuuden ja epätoivon, sanoin lähteväni saunaan miettimään syntyjä syviä ja palaavani nimimerkkiehdotuksen kanssa.
Muinoisen suomalaisen tavoin verhosin Hotelli Kuusamon luksussaunan hivelevällä löylyllä ja lankesin loveen. Silmät hehkuen kilpaa kiukaan kanssa höpisin itselleni kysymyksiä. Millainen ihminen on Saapaskäsikissa? Miksi hän heittää saapasta? Tiedän Saapaskäsikissan varttuneeksi kumisaapaskauden lapseksi, joka syvästi inhoaa nykyistä koppurasaapasta, vaikka hän on sillä heittänyt maailmanennätyksen. ”Se tuhoaa lajin taiteellisuuden”, niin usein Saapaskäsikissa on huokaissut. ”Saappaanheitto on kadottanut sielunsa. Se ei enää ole muuta kuin normaali heittolaji – paitsi että nykyiseen saappaaseen on muita välineitä vaikeampi tarttua! ” ”Lajin maagisuus ja kaunis liito on kadonnut.” ”Harjoittelu: EVVK.”
Miksi Saapaskäsikissa yhä heittää saapasta ja käyttää aikaansa lajin markkinoimiseen? Siksikö, että hän haluaa pysyä mukana, koska hän lapsenuskoisesti luottaa maagisen kumisaappaan paluuseen? On selvää, että Saapaskäsikissa ei ole mikätahansasaapaskissa vaan kumisaapaskissa.
Koska huomaan pyörittäväni ajatusta kehässä, muutan näkökulmaa. Mikä kumisaappaanheitossa luo sen ainutlaatuisen hauskuuden, joka saa maallikot kyläjuhlissa tarttumaan siihen, vaikka he kiertävät perinteiset heittovälineet kaukaa? Mikä saa kokonaiset perheet liittymään iloiseen saapasporukkaan? Mikä on saappaanheitossa se juttu, joka yhä pitää yllä kumisaappaanheittäjien innostunutta ilmapiiriä, vaikka keskeinen hauska ilmiselvästi on johonkin kadonnut mutta useimpien kumisaapaskauden maagisuuden kokeneiden huulilla? Mikä on se ominaisuus, joka saa kumisaappaan liitämään kuuluisan kolmipolvisen liidon valtavasti pitemmälle kuin samanmuotoinen koppurasaapas tai löysä? Mikä sana on kumisaappaanheiton hauskuuden ydin?
Jotta saan vastauksen, minun on kuunneltava saapasta herkällä kovalla, koska se on hiljainen kaveri.
Mitä kumisaapas sanoo, kun se kimmahtaa kädestä taivaalle?
Se sanoo Bäng!
Mistä tiedän, että heittosaapas on hyvä?
Testi on helppo. Taivutan saappaan varren taaksepäin maahan asti: mitä nopeammin se pomppaa sieltä pystyyn ja mitä kovempaa se sanoo bäng, sen pitemmälle se lentää.
Mutta eihän sitä bäng-ääntä kuule?
Ei niin. Saapas on hiljainen kaveri. Pitää kuunnella tarkasti!
Mitä tapahtuu, kun heittäjä tekee bängit?
Kun hän tempaisee saappaan taakse, sen varsi menee mutkalle. Kun hän irrottaa saappaan, varsi ponkaisee itsensä suoraksi ja saapas saa siitä valtaisan vauhdin.
Miksi tarvitaan bäng?
Bäng on paljon hauskempaa kuin saappaan väkisin työntäminen. Se on maaginen kokemus.
Mutta eikö heitto ole voimalaji? Mihin tarvitaan voimaa, kun bäng hoitaa homman?
Mitä enemmän voimaa, sitä tehokkaampi bäng. Ja vaikka kumisaapas tavallaan ammutaan taivaalle, pitää sitä myös heittää. Mutta saappaan ja heittäjän suhde on vuorovaikutteinen, kumisaappaan tapauksessa usein rakkaussuhde. Saappaan bäng-liike mukailee lihasten liikettä ja auttaa heittäjää saamaan lihaksistaan enemmän tehoa irti. Kumisaapas on siis hauska kuntoiluväline, jolla voima kehittyy ikään kuin ilmaiseksi.
Miksei pidetä vain matalaa profiilia ja tyydytä siihen, mihin kaikki muutkin heittolajit tyytyvät?
Kyse on mielekkyydestä. Sellaista ei kannata harrastaa, johon ei ole erityistä syytä. Lajissa pitää olla oma juttu, jotta kansa kiinnostuu siitä. Jos haluamme harrastaa normaalia heittourheilua, me voimme heittää kiekkoa. Kiekosta saa helposti otteen. Se on hieno laji. Mutta kiekosta puutuu bäng. Saappaanheitto on ainoa heittolaji, jossa se on. Meillä on oma tuote. Bäng!
Mutta eikö saunoessa pitänyt keksiä nimimerkki, eikä filosofoida?
Hotellihuoneesta soitan ja ehdotan Saapaskäsikissalle nimimerkkiä Miss Bäng.
- On hyvä, jos nimimerkki on onomatopoeettinen eli luonnonääntä mukaileva. Silloin se avautuu sellaisissakin maissa, joissa ei englanninkieltä ymmärretä. Ääni bäng syntyy, kun jokin kimmahtaa jostakin, esimerkiksi luoti kalliosta. Kimmahtavasta tuotteesta tässä meidänkin asiassa pohjimmiltaan on kysymys, joten bäng bäng, selvitän ja jatkan:
- Tuolla bäng-strategialla saappaanheittoa on helppo markkinoida kiinalaisille, vaikka ei osaa niiden kieltä. Taivuttaa vain saappaan vartta taaksepäin, ampuu sillä ja sanoo bäng. Tarvitaan vain yksi sana, joka toimii kaikilla maailman kielillä. Kun esittelee itsensä, sanoo vain Bäng, ja sitten bäng bäng. Se on markkinaviesti, jota oudonkaan ei ole vaikea oppia ulkoa.
Saapaskäsikissa sanoi, että Bäng on kummallista telepatiaa, koska hän itse, puoli tuntia sitten kuuli päästään saman ääneen. Bäng! Nimimerkin keksimisen oli aluksi täyttä tuskaa mutta lopulta helppo.
- Minähän olen Saapaskäsikissa, joten käänsin nimen englanniksi. Koska Saapasjalkakissa on Puss in Boots, arvelin, että saman logiikan mukaan Saapaskäsikissa on Puss with Boots. Sehän minä englanninkielellä olen!
Lumilautailun salonkikelpoisuus kohtaa vastustusta
Tänään saimme sähköisen kirjeen Yhdysvalloista. Kris Oprisko IDW Publishing -kustannusyhtiöstä halusi julkaista saappaanheiton ennätyksiä kirjassaan ja kääntyi puoleemme. Välitimme kirjeen tilastopäälliköllemme Olli Rosenqvistille, joka tarttui asiaan oitis ja aloitti kirjeenvaihdon Atlannin taa. Mainittakoon, että kustantajan erikoisalaa ovat humoristiset teokset. Mielestäni sellaisessa mukana olo pönkittää imagoamme erinomaisesti. Kyse on itsestäänselvyydestä. Hakusessa olevan ansaintalogiikkamme kannalta on parempi, että meihin liitetään mieluummin hauskuus kuin tylsyys, vaikka maailman ikävimmän urheilulajin maine olisi sekin tyhjää parempi. Pääasia on, kuten kansanviisaus tietää, että mainitaan. Nyky-Descartes voisi syvämietteisesti lausahtaa: Olen mediassa, olen siis olemassa!
Eräs nimimerkki, eräässä sensuroidussa klubikirjoituksessaan (sensuuri-sanan käyttö on Heittäjien klubin puolella tehokas tapa tulla sensuroiduksi) arveli, että Suomen Saappaanheittoliiton nimeksi paremmin sopisi Hauskanpitoliitto. Kiitän lämpimästi nimimerkkiä oivalluksesta. Säilytetään edelleen liiton vanha nimi, mutta pidetään yllä Hauskanpitoliiton maine. Pitkäaikainen kokemukseni saapassissinä myöntää, että meistä puhuttaessa nimitys Hauskanpitoliitto ei ole kaukana totuudesta. Parinkymmenen vuoden päästä ilmestyvän muistelmateokseni nimeksi olen ajatellut Tunnustan pitäneeni hauskaa, anteeksi.
Toinen nimi-idea, josta aivan henkilökohtaisesti olin otettu, oli, kun eräs kirjoittaja ehdotti uudeksi taitelijanimekseni Huuhaa-Jaria. Myönnän, että nimi kuvaa persoonaani ja elämänasennettani oivasti. Sitä paitsi olen Huuhaa-Innas-fani. Ihailen hänen maalaustaidettaan ja kirjallisia töitään valtavasti ja juuri siitä syystä kieltäydyn jyrkästi kunniasta. Huuhaa nimi kuuluu suurelle taiteilijalle. Myönnän, että näin pienenä persoonana en kykene täyttämään Huuhaa-Innasen jättisuuria saapashousuja.
Mutta haluan olla mukana kertomassa maailman kansoille hauskanpidon ja kustaavilkunalaisen työn ja ilonpidon sanomaa. Suomen euroviisukarsintojen juuri päätyttyä tanssahtelen ripaska-askelin parvekkeelle, sytytän vihreän savukkeen ja kuiskaan Riihimäen yöhön:
Huu Haa!
Siinä taisteluhuudossa kajahtaa saapasissien ja metsurien rento tekemisen meininki.
Abel Tasman miehistöineen vuonna 1642 oli ensimmäinen tunnettu eurooppalainen porukka, joka näki Tyynellä Valtamerellä seilatessaan maailman saappaanheittäjien mekkana tunnetun Uuden-Seelannin saaren, tai itse asiassa, saaria oli useampia. He purjehtivat saarten ympäri, häikäistyivät sen erikoisuudesta ja kauneudesta sekä antoivat saariryhmälle sen nykyisen nimen.
James Cook laivamiehineen vuonna 1769 oli ensimmäinen täkäläinen porukka, joka uskalsi astua Uudessa-Seelannissa maihin. He totesivat, että neidot olivat häkellyttävän kauniita ja väki ystävällistä. Sitä taru ei kerro, ehtivätkö he osallistua matkallaan yhteenkään saappaanheittokilpailuun, mutta se tiedetään, että moni heistä menetti sillä reissulla henkensä eli tuli ystävällismielisesti syödyksi.
Kuten joskus ehkä olette kuulleet, henkinen veljeni Vladimir Vysotski vai liekö ollut Turkka Mali, tutustutti minut jo nuorena runollaan tuohon vieraanvaraisten herkkusuiden saareen ja siitä lähtien olen potenut kaukokaipuuta. Osittain se johtuu siitä, että minussa kapteeni Cookin tavoin elää seikkailijan ja tutkimusretkeilijän henki.
Jo varhain tiesin, että uusiseelantilaiset ovat yhtä innokkaita saapassissejä kuin suomalaiset ja myös heille elämässä tärkeää on hauskanpito. Jo 1990-luvun alussa luin netistä maailman saapaspääkaupungista Taihapesta, jossa saappaanheiton ympärille oli luotu monipuolinen kulttuuritapahtuma.
Sitten, noin kymmen vuotta sitten tapahtui ihme. Etelä-Suomen syyscup Järvenpään Rantapuistossa oli meneillään, kun luokseni saapasteli hymyillen englantia puhuva mies, joka esitteli itsensä Jason Mortlandiksi Uudesta-Seelannista. Hän kertoi olevansa Taihapen saapastapahtuman pääorganisaattorin Elizabeth Mortlandin poika, ja kertoi terveiset äidiltään.
Jo silloin päätimme, että suomalaisten ja Uuden-Seelannin saapassissien on syytä tavata: mutta missä? Humoristinen tosiasia on se, että me maailman innokkaimmat saappaanheittäjät asumme mahdollisimman kaukana toisistamme, täsmälleen vastakkaisilla puolilla maapalloa. Saappaanheittäjien retkikunnan varustaminen Afrikan pimeimpään viidakkoon tai vaikka Grönlantiin olisi naurettavan helppoa, mutta että kauimmas kaikesta. Sitä piti miettiä…
Hieman toista vuotta sitten sain sähköpostia Tony Gillionilta Taihapesta useiden satojen kilometrien päästä. Tony kertoi käyneensä nettisivuillamme ja huomanneensa Kansainvälisen saappaanheittoliitto IBTA:n olemassa olon. Hän oli sitä mieltä, että myös Uuden-Seelannin saapasmaana pitäisi kuulua IBTA:an ilman muuta, onhan saappaanheitto suosittu juhlien ohjelmanumero koko saarella.
Tony Gillion halusi tehdä yhteistyötä IBTA:n kanssa ja olla mukana kehittämässä saarivaltakunnan saappaanheittoa IBTA:laisessa hengessä. Hän halusi olla mukana käynnistämässä Uuden-Seelannin saappaanheittoliittoa.
Menneenä kesänä saimme Elizabeth Mortlandilta kutsun saapua Uuteen-Seelantiin keskustelemaan yhteistyöstä ja osallistumaan Taihapen saappaanheittotapahtumaan. Myös Elizabeth ilmaisi Uuden-Seelannin halun liittyä IBTA:an ja aloittaa Uuden-Seelannin saappaanheittoliiton toiminta.
Joulun välipäivinä, vaativan valmistelun jälkeen olemme lopulta saaneet Uuden-Seelannin retkikunnan kokoon. Pitkällisen valmistelun jälkeen olemme valmiit kahden toisistaan melkoisesti eroavan saapaskulttuurin kohtaamiseen. Retkikuntamme on tiivis, kansainväliseen yhteistyöhön vuosia kouliutunut joukko, jossa jokaisella jäsenelle on oma korvaamaton roolinsa.
Matkaan sisältyy suuria unelmia ja tavoitteita, jopa vaaroja, mutta löytöretkeilyn luonteen tuntien siirrän niistä raportoimisen tulevaan vuoteen.
Varovaisuuteeni on syynsä. Löytöretkien historian tuntien, miten usein tutkimusretkikunnalle käykään niin, että se etsii jotain, mutta löytää jotain aivan muuta. Miten kävikään kaikkein legendaarisimmalla retkellä: mies etsi Intiaa mutta kohtasi vain intiaaneja.
Matkaan lähdemme ennakkoluulottomassa Kolumbuksen, Nordensköldin ja kapteeni Cookin hengessä.
Olen tehnyt elämäntyön miettiessäni, mitä me kuusi miljardia ihmistä teemme, kun 2000-luvun ensimmäisen laman jälkeen kone on lopullisesti syrjäyttänyt työelämästä ihmisen.
Niin lopulta käy, että ihmiskunta ei enää tarvitse tehtaassa edes kaikkein pienempipalkkaisinta jäsentään – ei suomalaista, ei ruotsalaista, ei venäläistä, ei kiinalaista, ei neekeriä, ei bushmannikääpiötä, ei intiaania, ei kolttaa, eikä inuiittia. Se ei tarvitse lypsäjää, ei metsätyömiestä, ei vanerintekijää, ei saappaantekijää, ei rekkakuskia, ei sahuria, ei it-insinööriä.
Kun synnyin vuonna 1956, Suomen metsissä huhki montasataatuhatta tukkijätkää. Huomenissa ei ole ainuttakaan. Automaattikone kaataa hongat metsänhoitosuunnitelman mukaisesti ja automaattirekat kuskaavat ne tehtaisiin, joissa automaatit työstävät ne hirsisaunoiksi, jotka automaattilaivat kuljettavat Kiinan syrjäisimpiin peräkyliin asti, koska miljoonat kiinalaiset saapaskisojen jälkeen haluavat saunoa suomalaisten kanssa.
Ihmiskunta ei tarvitse kaupan kassaa, ei rakennustyömiestä, ei puuseppää, ei ison tehtaan henkilöstöpäällikköä, ei oluen laskijaa, ei työvoimatoimiston virkailijaa, ei varastomiestä, ei lääkäriä, ei pankkiiria, ei sotamiestä, ei avaruusaluksen kuljettajaa. Ihmiskunta ei tarvitse opettajaa, sillä kone opettaa ja yksityiskohdat voi tarkistaa googlella.
Suomen presidentille ei uudessa uljaassa maailmassa ja sen juhlapöydässä kateta herkkulautasta. Presidenttiä ei tarvita. Kone on tullut ja hoitaa maailman rutiinien pyöritystä. Robotti tulee ja tekee nöyrästi miljardien ihmisten työn, eikä se nurise; se tarvitsee vähän rasvaa, mutta se ei vaadi suolasilakkaa akanaleipänsä särpimeksi.
Kone ei syö akanaleipää. Maailmalla ei enää tarvita filosofia, joka julistaa: ”työn orjat sorron yöstä nouskaa”. Työn orjuutta ei ole. Automaatio on tullut ja pyyhkinyt pois raatajan kyyneleet. Hiostusta ja työstä saatavaa tiliä ei ole. Kun työntekijöille ei enää makseta palkkaa, tuotantokustannukset halpenevat. Lopulta ne ovat ilmaisia. Kun kukaan ei saa mistään rahaa, lopulta kenelläkään ei ole rahaa. Kukaan ei voi mitään ostaa eikä myydä. Tavaraa me tarvitsemme silti. Ei maailma pysähdy. Emme me köyhiä ole. Maailma pyörii ihmisten vapaasta tahdosta talkoovoimin. Kone on tullut ja voittanut kapitalismin ja sosialidemokratian välisen kisan ja muuttanut peruuttamattomasti maailman. Maailman pelisäännöt ovat uudet. Kehitys tapahtuu niin hiljaa ja vaivihkaisesti, että kukaan ei edes hämmästele maailman muutosta. Me vain hieman vikistään, joko tuskasta tai nautinnosta – me vain mennään.
Mihin huomenissa enää tarvitaan ihmistä? Kuka tarvitsee suomalaista?
Yli viisikymmentä vuotta mietittyäni pää savuten ja poltettuani sitä työtä tehdessä monta savuketta, juotuani muutaman lasin valkoviiniä ja juteltuani monien maiden saappaanheittäjien kanssa sekä luettuani joitakin Saapasnaisen blogeja, minulla on kerrottavana ilosanoma: erityisesti suomalaisia kaikesta huolimatta tarvitaan. Me olemme sopeutuvaisia. Ja kun ihmisyyteen ja ihmisten yhteistoimintaan perustuva maailmanjärjestys saa jalansijaa, ihmiskunta alkaa kukoistaa. Muuttuvassa maailmassa yksilöä tarvitaan aikaisempaa enemmän.
Saappaanheittäjillä on alkanut projekti, joka tempaa kaiken ikäisiä mukaansa: Saapastetaan maailman kansat ja pidetään heidän kanssaan hauskaa. Me viemme saappaanheiton Kiinan syjäismpään peräkylään asti ja luomme sen ympärille, maailmalle virikkeitä antaen ja maailmalta saaden, ihmisille sopivan kisailu- ja seurustelukulttuurin.
Silloinkin, kun työhönmenopakkoa ei enää ole, ihminen haluaa kisailla, kilvoitella ja hikoilla. Hän haluaa kokea tappion tuskan ja finaaliin pääsyn autuuden. Hän haluaa hipoa taivaita ja kiivetä kuilun pohjalta valoon kovan treenin ja ponnistelun kautta.
Äärifyysisenä ja rennon hauskana urheiluna saappaanheitto puhuttelee ihmisen koko persoonaa ja haastaa hänen luovuutensa äärirajoilla. Ja rankan kisan jälkeen moni haluaa seurustella urheilukaverin kanssa saunan lauteilla tai soittolavan parketilla. Ihminen haluaa ymmärtää ja tulla ymmärretyksi; hän haluaa rakastaa ja tulla rakastetuksi. Ja joku meistä on niin elämää täynnä, että hän haluaa soittaa ja laulaa saapaslauluja. Joku suomalainen soittaa sen moottorisahalla honkien humistessa. Toinen tulen loimussa kertoo saapastarinoita kalevalasäkein. Kolmas kertoo oman elämän historiansa verhottuna saapasblogissaan.
Ihminen on kummallinen. Robotti heittää saapasta pitemmälle kuin ihminen, mutta ihminen tekee sen koko sielullaan. Saappaanheitto on perustarve, joka monien maailman kansojen kohdalla odottaa tyydytystään.
Ihmisten aika on koittanut!
PS. Manifestistani huolimatta en ole kommunisti vaan kannatan markkinataloutta, joka äärimmilleen mentyään hoitaa itsensä pois, jolloin ihmiset ottavat elämän omiin käsiinsä – saappaanheittoyhteisöissä niin lienee jo tapahtunut.
Jenkkilässä presidenttiehdokkaat kuuluttavat iskulauseissaan amerikkalaista unelmaa. Aina tuo ”American dream” virittää äänestäjien sydänalassa lämpöisiä värähdyksiä. Amerikkalaisesta unelmasta on tullut vientituote.
Mietin itsekseni äsken, mitä tekisin, jos olisin ehdolla Suomen Saappaanheittoliiton puheenjohtajaksi ja astuisin estradille Nokian yleiskokouksessa pitämään vaalipuhettani.
Lausuisinko näin:
”Tytöt! Pojat! Maailma on kurja loukko. Se on veristä ja epäreilua kilpailua elinehdoista ja pääsystä tosi-TV-ohjelmaan juonittelemaan kanssakisailijan pään menoksi. Työnantaja kilpailuttaa, potkii takamukselle, hiostaa, uhkailee, ruoskii, nöyryyttää, vaatii kilpailemaan ja uhrautumaan nälkäpalkalla kilpailukyvyn eteen, antaa varoituksia, lomauttaa ja sitten potkii kilometritehtaalle. Terveysintoilijat vaativat direktiiviä, joka kieltää kaiken hauskan. Pappi vaatii pidättäytymistä huveista. Raha ei riitä. Saapas lipsuu sormista, eikä lennä. Kaksipuolinen teippi töhnää saappaat ja tekee niistä vielä liukkaammat. Sikainfluenssa hiipii keuhkoihin ja syksy masentaa mielet. Ihmiset sättivät toisiaan klubissa. Kun sitten ottaa kalsarikännin ja kirjoittaa klubiin suorat sanat, niin laatuvalvoja poistaa kirjoituksen ilmoittamatta syytä. Ihmiset levittävät lokaavia kirjeitä ja mustamaalaavat selän takana toisiaan. Esiintyy ilkeilyä ja toverikiusausta. Maailmalla soditaan.… Mutta tytöt ja pojat! Minulla on Unelma! Suomalainen Unelma! Olen keksinyt sen ihan itse! Saapastetaan maailma! Tehdään yhdessä saappaanheitosta maailman hauskin urheilulaji. Luodaan hyvä ilmapiiri ja pidetään hauskaa. Treenataan. Tullaan hyvään kuntoon ja saadaan paljon kavereita. Opitaan kieliä ja kulttuureita. Liikutaan maailmalla ja nähdään, miten paljon maailmassa on erilaisuutta, ja mahdollisuuksia, meille sopivaa. Tehdään yhteistyötä ja luodaan verkostoja. Yhtäkkiä huomaamme, että kun teemme yhteistyötä, olemme onnellisia ja raha riittää. Yksinäinen mies löytää vaimon ja lapseton saa tyttären. Samaan aikaan riitelijät köyhtyvät…Tytöt ja pojat! Tämä kaikki on helppoa. Onhan meillä netti, maailma, IBTA, saapas ja toisemme. Meillä on erilaiset, eri asioita osaavat ja rakastavat ihmiset: ihmiskunnan suurin rikkaus. Antakaamme saappaiden lentää ja intomme nousta. Ei pidätellä innostustamme! Pidetään hauskaa, kehitetään, sovelletaan ja kehitytään yhdessä. Tytöt ja pojat! Luodaan maailman ääriin ulottuva onnellinen saapassissiperhe. Maailman onni riippuu meistä. Itsestämme. Maailmanrauha riippuu meistä. Jokaisesta. Siitä mitä me teemme. Ja siitä, miten me teemme yhteistyötä. Jokaisen saappaanheittäjän sisällä on suuri viisaus, joka aina kasvaa joukkomme kasvaessa. Tehdään yhdessä työtä onnemme eteen. Saappaanheittäjien talo tarjoaa siihen päivä päivältä parempia yhteistyö- ja kommunikaatiovälineitä. Luodaan monipuolinen saapasperhe, alakulttuurien verkosto. Tehdään hyvää! Ei tehdä pahaa!”
Äkkiä havahdun.
Tuon haaveilemani suomalaisen unelman kaikki tärkeät peruspilarit on jo paalutettu Suomen saappaanheittoliiton Sinisen meren strategiassa. Jos menisin pitämään tuollaisen vaalipuheen, valistuneet saappaanheittäjät nauraisivat minut ulos Nokian panimoravintolasta:
- Sori pappa. Älä viitsi meille esittää Suomen Saappaanheittoliiton strategiaa itse keksimänäsi.
Vaikka en puheenjohtajaehdokas ole, vaalipuhe kiehtoo edelleen mieltäni. Mustahevosluonteeni huomioiden minun kannattaisi ehkä pysytellä arvoituksellisena. Sellaisista sekavista jutuista jotkut pitävät. Jos lainaisi alkuun hieman Haavikkoa ja sanoisi perään jotakin käsittämätöntä. Esimerkiksi:
”Hyvät kuulijat. On ratsastettava ajatusten sotajoukkoa nopeammin. Of course because my horse is White Horse…”
Mutta eihän tuossa ole mitään järkeä.
Revin paperin ja alan naputella vaalipuheen kolmatta versiota:
“I have a dream! A Finnish dream! Let’s boot the world!”
Meille metsän kasvateille ja puun oppipojille on pyörryttävä ja humalluttava kokemus, kun saavumme meren rantaan. Ääretön taivaan ja meren sini avautuu mahdollisuuksineen edessämme, eivätkä puiden yksilölliset ja syvän vihreät neulaset enää peitä näkökenttäämme ja estä unelmien avaraa liitoa.
Kulkiessamme metsän läpi suolanhakureissulla olemme mielessämme syvällisesti hautoneet elämän tarkoitusta: tuulen kaatamaa puuta, konkeloa, halkopinoa, puun outoa yksittäistä neulasta ja pientä tapulia tuppeen sahattua lautaa.
Kun sitten mietimme sitä taaksemme jättämäämme konkeloa, ja tuskittelemme, miten me sen laukaisisimme, tuntuu, että vanne kiristyy päämme ympärille. Se lujasti oksan hangassa lepäävä puu, synkkä kuusi, ahdistaa mieltämme, pimentää metsämme, synkistää maailmamme, kasvaa itseään isommaksi, jättiläiseksi. Alamme toistuvan epäonnemme syyksi epäillä sitä konkeloa tai sen puun yksittäistä outoa neulasta tai syvällä piilevää salattua syytä, koko metsän salaliittoa, sen salakavalaa kieroutta ja ytimen lahoutta; verenpaineemme nousee, mielemme kuohuu; pipo päässämme tiukkenee; meistä tulee vainoharhaisia ja lopulta vainohulluja. Mielemme ei laske meitä irti siitä oudosta neulasesta vaan takertuu ja pyörii kehää sen ympärillä. Alamme syytellä ja nimitellä sitä neulasta ja mumista käsittämättömiä itseksemme.
Meren rannalla ahdasta kehää pyörivä sisäinen maailmamme äkkiä räjähtää auki. Tuuli vie pipon mennessään. Näkökenttämme huikaiseva laajeneminen, sininen meri ja sieltä tulviva mystinen tuoksu huumaa ja humalluttaa meidät. Silmänräpäyksessä meistä tulee maailmojen luoja ja runoilija, joka saa meidät sineen kuvittelemaan kangastuksen, unelmiemme Intian.
Suolalaivan merimiehet purjehtivat rantaan. Riisumme jalastamme hikisen saappaan ja heitämme yhdessä sitä. Kisatessa tutustumme toisiimme ja huomaamme olevamme kavereita. Veistämme tervaskannosta nuotion. Paistamme tulella makkaraa ja juomme nokipannukahvit. Merimiehet arvelevat kuulleensa, että kuvittelemamme Intia tosiaan saattaa olla jossakin merten takana. Päätämme yhdessä lähteä purjehtimaan sitä kohti.
Suolalastin ja tuppeen sahatun lautatapulin jätämme Tukholman satamaan. Emme tarvitse niitä. Meille saapas riittää. Päätämme tästälähin elättää itsemme maailman satamia kiertelevinä saappaanheittokonsultteina, hauskan elämän kauppiaina.
Ja vuosia myöhemmin me juomme veljenmajoja saapassisseiksi kääntyntyneiden Al Quaidan miesten kanssa. Näiden partoja vapauden tuuli liehuttaa. Zitaran säestyksellä me lumoamme neitoja käärmeenlumoajahuilistien kanssa saapaslauluin. Ja viimein saapuessamme Intian rannalle vastaan tulleet intiaanit innoissaan kertovat meille, että mokkasiininheitto oli ennen kansallislaji seudulla mutta sitten saappaanheitto syrjäytti sen, koska tämä nykyinen IBTA:n saapas on heittovälineenä paljon hauskempi.
Vanhana saapaskisan jälkeen telttasaunassa intiaanien kanssa mieleemme palaa se oksan haarukassa vänkyröivä itsepäinen konkelo. Ajattelemme leppoisasti, että elämä on liian lyhyt jokaisen tuulen kaataman kanssa painimiseen. Oivallamme, että kaikki konkelot laukeavat lopulta itsestään, omalla raskaalla painollaan. Paras unohtaa koko juttu. Aika hoitaa.
Suomen Saappaaheittoliiton missioksi eli perimmäiseksi toiminnan tarkoitukseksi on kunnianhimoisesti määritetelty “booting the world” eli “maailman saapastaminen”.
Kansainvälisen toiminnan laajuus painottuu myös uusissa, tulevissa valtionapukriteereissä, joten kaikesta päätellen olemme oikealla tiellä.
Olisi hienoa saada suomalaislähtöinen liikunta- ja kulttuuri-ilmiö leviämään kautta maapallon; edes sauna tai joulupukki eivät siinä ole onnistuneet. Jotenkin tuntuu, että meille saappaaheittäjille mikään ei ole mahdotonta, vaan itse asiassa easy going thing.
Ensi maaliskuussa matkaamme Uuteen Seelantiin, jossa talvella on kesä: kohtaamme täysin uuden saapaskulttuurin. Jotain yhteistä meillä on: keskusteluissa olen saanut sen kuvan, että myös Uudessa Seelannissa sikäläiset sissit vannovat hauskanpidon ja kisailun nimeen. Ja Taihapen, tuon saapasmaailmanpääkaupungin kaduilla näemmä luovuuskin on arvossaan.
PS. Uskon, että saappaanheiton arvostuksen nousuun tulevina vuosina eniten vaikuttaa sen kansainvälinen leviäminen. Kun siinä onnistumme, huomioivat meidät paremmin myös media ja sponsorit, jotka enenevässä määrin ovat kansainvälisesti toimivia. Levityksessä meitä auttaa muita urheilulajeja humaanimpi toimintafilosofiamme ja se, että pystymme tarjoamaan harrastusten ja elämäntapojen markkinoille jotain omaperäistä ja sielunelämää syvältä puhuttelevaa.
Kadehdin muinaista kaveriani Mattia. Joskus harmaaksi maalattu mies on keskellä myrskyn silmää ja elää elämänsä tähtihetkeä. Ympärillä on kiihkeä, noitajahtiin virittäytyneen joukon lauma ja sen keskellä Matti on ainoa rauhallinen mies. Pääministeri.
Mattiin tutustuin Nurmijärven Sanomien aikoina. Matti oli paikkakunnan kunnanvaltuuston puheenjohtaja, muistaakseni, ja vieraili usein lehdessä. Median merkityksen entisenä päätoimittajana tuntien kävi sanalla. Juttelimme Suomen tulevaisuudesta ja pohdimme eri näkökulmista mm. kysymystä, millainen on hyvä presidentti. Puhuimme välillä historiasta. Molemmat totesimme diggaavamme Kekkosta ja jälleen käänsimme katseemme takaisin tulevaisuuteen.
Sanoin Esalle joskus 1990-luvulla, että Matista tulee vähitellen Suomen pääministeri. Voi tulla presidentti, jos kekkosempaa ei löydy. Vaikka Matti muistuttaa enemmän Kokkosta kuin Kekkosta. Kekkosessa on hieman Isokorpea. Kekkonen viihtyi votkan, tyttöjen ja venäläisten seurassa. Matti vain tyttöjen ja venäläisten, joihin syvempi suhde ei ehkä ilman votkaa onnistu. Presidenttiydestä ja pääministeriydestä viis! Se Kekkoselle ja Matille on yhteistä, että molemmat elävät täysillä keskellä myrskyä. Matti nyt ja Kekkonen vieläkin.
Jotta tarinan kaari toteutuu, tarvitaan kohtalokas nainen. Menneellä viikolla median huomion valloitusyrityksen teki Miffy, Vantaan sivistyslautakunnan sivistynyt vasemmistoedustaja, vaikuttavilla hardcorekuvilla. On pakko myöntää, että mieluummin seuraisin tästä edes Miffyn, tuon rohkean perheenäidin tarinaa, sori vanha kamu, mutta mitä tekee Matti?
Matti veti kylmästi esiin salaisen media-aseen, tuppeen sahatun koivulaudan! Tiedättekö mikä se on? Kaakkimaan poikana voin valistaa, että se on särmäämätön koivulauta, siis sellainen lauta, johon koivun kuori on jätetty päälle, kun ei ole särmärille ollut vara maksaa palkkaa. Sellaisia Vanhasen tiilitalon takapihalta löytyy varmasti iso tapuli. Poliisi ja Tekniikan Maailma tutkivat…
Ja tuppeen sahatun koivun myötä Miffy, tuo suloinen juonittelija, median valokeilassa himmeni ja tuppeen sahattu koivu seisoi tukevasti estraadilla. On kateellisena pakko kysyä, Matti, miten sinä sen teit?
Lukija voi ihmetellä, miten tämä tarina liittyy saappaanheittoon. Yhteistä on ooppera. Suomen asioiden hoito ja siihen liittyvä media on alkanut entistä johdonmukaisemmin toistaa oopperan kaavaa. Siihen liittyy suuria sankaritekoja, juonittelua, halpamielisyyttä ja kohtalokas nainen. Aivan kuten saappaanheitossa.
Nauttikaa taiteesta ja saappaanheitto-oopperasta. Jonkinmoisina kohtalon heitteleminä oopperahahmoina te tulevaisuudessa muistatte Matin, Jorman, Kekkosen, Kokkosen, Saapasnaisen ja sen häijyn nimimerkkikirjoittajan. Unohtakaa Miffy ja minut.
Heittäjien klubin mukaan minusta ja kaveristani Kokkosesta on syntynyt urbaanilegenda, joka neljä vuotta kypsyttyään on kasvanut megalomaanisiin (elämää suurempiin) mittoihin.
Koska en tarinan nykytilaa tunne, en osaa sitä tässä toistaa mutta Kokkosen ja minut tuntien uskon vahvasti, että minimissäänkin joka sana on totta. Vähintään.
Unelmani on, että tulta otettuaan kertomus jatkaa kasvua ja neljän vuoden päästä se on niin iso, että voin panna sen muistelmiini.
Kaupunkilegenda kohdallani tuli kreivin aikaan, sillä 20 vuotta huikeassa nousussa ollut saappaanheittäjälegendani alkoi valua 37,54 metrin tasolle. Se herätti nykysaapaspiireissä enää säälin kyyneleitä.
Kaupunkilegendamme kehittäjille voin vain esittää nöyrimmän kiitoksen ja huokaista: Jo oli aikakin!
Sen kirjoituskilpailun jälkeen, jonka piti nostaa runoilijanmaineeni universaaleihin käsittämättömyyssfääreihin, tunnustin tappioni. Olen 26-vuotias epäonnistunut runoilija.
Olin valmistautunut uraani huolella ja harjoitellut boheemielämää. Saalistin yksinäisiä naisia hämyisissä baareissa, katsoin heitä syvälle silmiin ja lausuin runojani.
Katkeran itkuni purkautuessa vuolaana, vaimon lohduttaessa, aloin seestyä.
- Kukaan ei ymmärrä selkeää puhetta. Mutta runoilijan maine on ehkä pelastettavissa, jos en puhu vaan väännän rautalangasta, sanoin ja katsoin vaimoa kyynelten läpi kirkkain silmin toiveikkaana.
Syyskuun 12. 1989 osallistuin Kerkkoossa saappaanheiton SM-kilpailuun. Siitä alkoi saapasrunoilijan tie, joka eteenpäin yhä kiihtyvällä vauhdilla vie.
Aluksi oli tarkoitus heittää vain muutama musta Kontio taivaalle esteettiset kiemurat toteuttaen tuulessa hieman boheemisti liitelemään, jotta kansa näkisi, että tämä on väärinymmärretyn runoilijan kosto.
Sitten viehätyin hommaan ja realismi tunki mukaan: minusta tuli saappaanheiton tosielämän käsikirjoittaja.
Nyt, 20 vuotta myöhemmin, alkaa tuntua, että tämä show on Kalle Päätalon romaani, joka välillä toistaa itseään, jatkuu iäti, eikä koskaan lopu.
Se 20 vuotta, matka Kerkkoosta siihen missä satun olemaan, tulee täyteen syyskuun 12.2009. Saapastaiteilijoiden perinteen aloittaen on aika lähteä 20-vuotissaapastaiteilijajuhlakiertueelle.
Kiertue, jossa korostuu sana juhla, suuntautuu ensin Döbelniin, sieltä Viljandiin ja se päättyy Krakowan saappaanheittorunobaareihin.
Ja viimeisenä juhlakiertueyönä, siellä hämyisässä baarissa, saalistan yksinäistä naista, tartun häntä käteen, katson silmiin ja käheällä äänellä puhun hänelle – saappaanheitosta.
Yhdessä keskeneräisistä dekkareistani esiintyy henkilö nimeltä Esko Kekkonen. Hän on saappaanheittoseuran puheenjohtaja eli presidentti. Leveäharteinen mies. Ja rauhallinen. Siitä huolimatta, että hän poimii vahingossa naisten punaiset alushousut jalkaansa ja ryntää ulos toisena sen jälkeen, kun sauna räjähti, hän olemuksellaan rauhoittaa tilanteen ja estää paniikin leviämästä.
Kekkonen on kovien paikkojen mies. Kriisien sankari.
Etäisesti Esko Kekkonen muistuttaa kaveriani Esa Kokkosta. Nimi Kekkonen viittaa luonnollisesti presidentti Urho Kekkoseen. Kekkonen ja Kokkonen ovat kumpikin kotoisin Pielavedeltä, lienevätkö napalankoja.
Kun tarkemmin miettii, Kekkonen ja Kokkonen ainakin yhdessä asiassa muistuttavat toisiaan. Kekkonen kirjoitti myllykirjeitä. Nyt näyttää siltä, että Kokkonenkin on alkanut niitä kirjoittaa. Tosin seuraavassa esimerkissä kyseessä ei ole myllykirje, vaan myllytekstiviesti. Se on luonnollista siksi, että Kokkonen on vanha kännykkäviestipioneeri, entinen Soneran mies.
Se tekstiviesti iski saapaspiireissä kuin salama. Se sähköisti Heittäjien klubin ja aiheutti mylläkän, mutta koska ne tekstit eivät täysin täytä Heittäjien klubin laatuvaatimusten kriteereitä, laatuvalvojamme poistivat ne näkösältä.
Koska kyse on saapaspoliittisesti merkittävästä asiasta, julkaisen sen kohupalautteen tässä. Ensiksi tulee palaute ja sen jälkeen tuo myllytekstiviesti (se on yksityiseksi tarkoitettu, mutta koska se kuulemma on kentällä luettu, katson sen julkiseksi).
Näin se palaute eteni hyvässä saapassissihengessä:
”nyt tää homma karkas käsistä.pari lähtö laskentaa on alkanut.”
””morjens koittakaa ymmärtää että aikanne on ohi.”
”eero.hyvällä tiellä olet asian suhteen menossa.tsemppiä kaikille osanottajille ja menestystä.saatat saada tekstiviestin,jossa varotetaan villeistä kisoista.asiasta tietää enemmän suomen liiton puheenjohtaja.tämä oli lainaus ei oma ajatus”
”Kirjoitit jostakin tekstiviestistä? Tietääkseni emme ole sopineet mistään tekstiviestistä. Mitähän mies tarkoittaa vihjauksilla? Toivoo Esa.”
”viittaan siihen tekstiviestiin jonka lähetit velille ja olen kyllä sitä mieltä tasis mennä puurot ja vellit sekasin.en vihjaa olen sen tekstiviestin lukenu kokonaan eli vaa5tekaupaSTA LÖYTYY KYLLÄ LISÄÄ KANGASTA.”
” tais tulla alakoukku tohon äsköseen heittoon.onneks tekstiviestiä ette pysrty hävittään,mitäs sille saapasautolle kuuluu oliko akku tyhjä isoihin kisoihion,no kaLAONNEA SINNE VILJANDIIN MUISTAKAA POJAT KÄYTTÄÄ PITO-AINETTA LUPAS VETTÄ VAI LUPASKO ”
”onko luurankoja jollain kaapissa.mafia jyrää ja alaiset vikisee pitäkää klupinne loppu tähän päivään.ps.kuopiossa sitten selvitetään lisää.loppu siis mun kommenteista.”
Sitten siihen kohuviestiin. Siinä konkari, Metallin jäsen ja ay-toimija Kokkonen puhuu nuoremmalle Metallin liittovaltuutetulle kokemuksen sanoja:
”En tule Metallin kisoihin. On sangen outoa, että varapuheenjohtaja vetää villejä kisoja. Ay-toiminnassa, eikä missään yhdistystoiminnassa se ei ole sallittua. Terveisin Esa.”
Tapahtumien taustana oli se, että viestin saaja veti omalla päätöksellään Metallin kisat pois Suomen Saappaanheittoliiton kilpailukalenterista. Näin kisat jäivät ilman virallista arvostusta, tulospalvelua ja tilastointia. Kokkonen katsoi, että itsevaltainen päätös ei ollut kummankaan liiton, eikä niiden jäsenten etu.
Kekkonen julkaisi myllykirjeensä kirjana. Kokkosen pitää laatia vielä muutama myllytekstiviesti lisää, ennen kuin niistä saa kirjan. Alku vaikuttaa lupaavalta ja eläkepäivillä liiton puheenjohtajan hommista niihin jää enemmän aikaa.
Olen kaveripiirissä jutellut, että luovun Suomen Saappaanheittoliiton toiminnanjohtajuudesta vuoden vaihteessa. Yritin päästä duunista eroon jo tämän vuoden alussa, mutta huomasin, että ei se niin yksinkertaisesti käy.
Vaikka meitä saappaanheittäjiä kehutaan hulluiksi, välillä oikein korvenraivaajahulluiksi, sen verran tervettä järkeä ja itsesuojeluvaistoa monella on jäljellä, että he eivät ota hoitaakseen kokovuorokautista hommaa, jonka onnistumisesta riippuu suurelta osin harrastuskaverien onnellisuus ja josta ei makseta muuta palkkaa kuin kehut.
Kehun merkitystä palkkana ei kannata aliarvioida. Ainakin itse olen kehuriippuvainen. Minulle lämmin palaute on moninverroin tärkeämpää kuin raha. Silmäni on herkistynyt naamioidulle kehulle ja kehulle, joka tulee tuntemattomalta tai puolituntemattomalta. Se saa minut aina uudelleen rakastumaan kehujaan, mystiseen saappaanheittoperheeseen ja koko ihmiskuntaan. Ja kehutunmiehen punan hehkuessa poskilla se saa minut unohtamaan maailman kaikki vääryydet ja pikkusieluisuudet ja ottamaan vastaan kritiikin ammatillisella viileydellä. Kritiikki näin kunnianhimoisessa maailmanvalloitusprojektissa on kehittymisen edellytys.
En halua erityisesti kertoa toiminnanjohtajan elämään liittyvistä jokusista unettomista öistä ja klovnin kyyneleistä. Sellaiset ovat varmasti tuttuja kaikille saappaanheittäjille, joiden leipälaji on tunneherkkä ilmaisullisuus, urheilullinen ja taiteellinen. Urheilijoita ja taiteilijoita me hauskanpidon maailmanvalloittajat syvimmiltämme olemme.
Koska piilotavoitteeni on markkinoida toiminnanjohtajuutta seuraajalleni, haluan korostaa homman hauskaa puolta. Mielestäni se sopii hyvin sinulle, jos olet unelmia luova ja toteuttava tarinankertoja ja nautit siitä, että sinusta takanapäin puhutaan ja sinua ja lajisi kehitystä ruoditaan. Ihan sama mitä puhutaan, kunhan puhutaan. Tarkoitan sitä, että johtajuus sopii sinulle, jos olet viimeisen päälle urheilija, mieluummin sosiaalisilla taidoilla varustettu ja hieman julkisuusriippuvainen.
Julkisuus ei meidän lajissamme ole itsetarkoitus, mutta olen huomannut, että turha julkisuus on tehokkaimpia keinoja tehdä tunnetuksi lajiamme ja sillä tavalla antaa ihmisille mahdollisuus harrastaa sitä. Julkisuus kannattaa kohdata viettelevästi ja huumorilla ja saada sitä kautta ihmiset puhumaan erikoisesta lajistamme. Toivottavasti seuraajani toimii tässä lumoajan roolissa taitavammin kuin minä, suomen kielellä ja entistä enemmän englanniksi.
Kun tätä työtä vähän aikaa tekee, sitä alkaa nauttia oudoistakin tilanteista. Mitä erikoisempi kysymys medialta, sitä parempi.
Kerran heräsin syvästä unesta kännykän pirinään ja naisääni kysyi musiikin pauhatessa, voinko antaa haastattelun suorana.
Mikä ettei… Seurasi rutiinikysymyksiä, kunnes haastattelu huipentui:
- Kun olet sentään Suomen Saappaanheittoliiton toiminnanjohtaja, niin tulevatko naiset miten usein tarjoamaan baaritiskillä drinkkiä?
Vastasin ihmetteleväni itsekin, että sellaista tosiaan tapahtuu.
- En ole kyllä varma, kummasta se johtuu, tittelistä vai komeudesta.
Se oli radiohaastattelu.
Kun pikamuistia kelaan, en montaa kertaa muista, jolloin nainen olisi minulle viime aikoina tarjonnut. Nuutisen Tuija tarjosi Rautavaaralla, mutta saappaanheittäjää ei lasketa. Sitä paitsi, Tuijan jälkeen, vai oliko se ennen, tarjosi Nuutisen Jari, mikä tekee tarinasta kinkymmän ja merkitsee vain, että olen kaksi tuoppia velkaa.
Kerran tuntematon lappuliisa aseman edessä tuli parkkikiekkoa sovittaessani neuvomaan minulle kikan, jolla voin välttää parkkisakon. Sitten hän tarjosi tupakan. Polttelimme ja juttelimme saappaanheitosta ja taiteista.
Hieman ennen MM-kilpailuja se tapahtui. Noin 450 projektinjohtamisen ammattilaista 45 eri maasta kokoontui Helsinkiin IPMA:n (Projektin johtamisen kansainvälisen liiton) maailmankongressiin ja gaalaillan ohjelmana Kalastajatorpalla heille tarjoiltiin laatuviinien maistelun lomassa saappaanheittoa.
Häpeissäni tunnustan, että me kokeneet saapassissit, vaikka mukana oli kolme vetäjää osaavimmasta päästä, meiltä karkasi homma hanskasta.
Teimme kenttää, erikoismodifioituja saappaita oli varattuna riittävästi ja kirjanpito oli järjestetty. MM-Eeva kiskaisi näyteheiton iltatuulessa yli 40 metrin ja väki oli innoissaan.
Kun sitten erimaalaiset ihmiset saivat tilaisuuden heittää, mukavia ihmisiä, niin ensin kirjanpito putosi kyydistä, lopulta mittauskin, innostus tallasi jalkoihinsa järjestyksen. Hauskaa oli, joka päättyi vasta, kun saappaat olivat hukkuneet nurmikenttää reunustavien orapihlaja-aitojen tiheikköihin, joista niitä ei löydetty.
Jätimme kirjatut tulokset järjestäjille, joilla voittajille oli varattuna palkinnot. Opimme esittelystä muutaman luonnonlain: 1) Ei 450 ihmistä, kaikki, voi mitenkään tehdä edes yhtä heittosuoritusta 1,5 tunnin ainana. 2) Jos joku olettaa, että läheskään kaikki tuosta ihmismassasta ei halua heittää saapasta, niin hän on väärässä. 3) Saapaskentällä pitää olla koko ajan sotilaskuri, varsinkin jos kilpailijoina ovat kansainväliset projektinjohtajat, muuten homma karkaa hallitsemattomaksi.
Lämmin kiitos kaikille osannottajille! Innostuksenne antoi uskoa saappaanheiton kansainväliseen levitykseen. Teillä on se, mikä maailmassa hankkeiden onnistumisen kannalta on tärkeintä – valtava innostus. Se teillä ja meillä saappaanheittäjillä on yhteistä!
