Mieleeni tulee kaukainen esi-isäni, vuonna 1759 syntynyt Palmin Juhani. Hän sai isänsä Ytterbergin Tuomaksen perintönä silloisista ammateista helpoimman ja hauskimman, eihän saappaanheittoa vielä tunnettu. Porin Kuninkaallisen Rykmentin Kokemäen komppanian ruotusotilaalla ei ollut käytössä kumisaapasta, vaan kyläsuutarin tekemä jalkine ja sen jatkona reiteen saakka ulottuva säärystin.

Mutta Palmin ase, hopeakoristeinen piilukkokivääri, oli komea: se painoi viisi kiloa, oli puolitoista metriä pitkä ja pyssynpiipun jatkona auringonvalossa hohti seitsemänkymmentä senttiä pitkä pistin. Se oli paljon pitempi kuin venäläisellä virkaveljellä.

Jos suomalainen saappaanheittäjä maailmalla prameilee mediaseksikkäällä paidalla, niin Palmi ei ilmestyksenä Yttilän raitilla ollut vähemmän huomiota herättävä. Hänen nuoruuden asunsa oli suunnitellut tai ainakin tiukan valikoinnin kautta hyväksynyt Ruotsin kuningas, jonka silmä oli herkkä värikkäisiin tamineisiin, kullan värisiin nappeihin ja muihin sateenkaarinuorison suosimiin yksityiskohtiin, jotka ihmeellistä kyllä, miellyttävät naisväkeä.

Porran, Mikolan ja Kouhin ruotusotilaalla Johan Palmilla oli päässään iso sininen lierihattu, jota koristi pörheä töyhtö. Palmin virtaviivainen takki oli sininen, tiukat housut valkoiset ja säärystimet mustat. Takin napit olivat kultaiset ja rinnan poikki kulki viistossa valkoinen nauha.

Kun värikäs Palmi sunnuntaisin istui Kauvatsan kirkossa tummiin pukeutuneiden Porran, Mikolan ja Kouhin isäntien rinnalla käyrävartista piippua imien, niin lehterillä istuvien piikatyttöjen silmät epäilemättä hakeutuivat tuohon glamourrock-henkiseen persoonaan, jonka ympärille Kustaan sodan tarinat synnyttivät  karismaa. Rykmentin miesten Porrassalmen ja Parkumäen verisistä pistintaisteluista kertoi kansaa viihdyttääkseen saarnastuolista pappi.

Parasta sotilaan työssä oli se, että hänen ei tarvinnut raataa.  Kolme taloa kustansivat Palmille torpan lähelle Lievijärven rantaa ja antoivat vaatetta ja evästä. Kruunu maksoi kun jaksoi rahaa. Ja kun Maria-emäntä ja Kaisa-piika lypsivät lehmän ja kutut, kirnusivat voin, tekivät juuston, paistoivat leivinuunissa ohrakakon ja saunanpesässä nauriin, niin kelpasi Palmin sahdinvaahtoa mustasta parrastaan pyyhkien kirnuvoita kakolle levittää ja panna kutunjuustoa päälle. Kun paloviinaa otti, niin suolasärki ja sipuli oli ruisleivän päällä maukas särvin.

Rykmentti piti kerran vuodessa, kesällä, neljän päivän harjoitusleirin. Silloin kruunu tarjosi sahdin, muonan ja paloviinan. Ja kun komppania harjoitteli linjataktiikkaa ja miehen pistämistä kaukana kotoa, Hämeenlinnassa saakka ja tutussa porukassa pitkästä aikaa yhdessä oltiin, niin juhlittiin. Miesten remellystä katsoi läpi sormien perinteisiin sotilastapoihin mieltynyt upseeristo, sillä jotenkin kruunun pitkäaikaisia työntekijöitä piti motivoida ja palkita.

Yttilässä Palmi hoiteli sotilaalle sopivia hommia: teurasti kirveellä ja pistimellä sikoja ja toimi virkansa puolesta sovittelijana naapurikylien välisissä tappeluissa. Ehkä mies tappeli muualta tulleita äijiä vastaan itsekin, jos ei muuten, niin pitääkseen yllä rauhan aikana ammattitaitoa.

Kun kolmivuotinen Kustaan sota alkoi vuonna 1788, Palmi oli 29-vuotias. Sen päätyttyä tappotantereelle rykmentti joutui Palmin aikana pari kertaa. Hän oli ikämies, lähes viisikymppinen, kun Porin rykmentti vuonna 1807 vietiin Pommeriin sotimaan Napoleonin armeijaa vastaan. Siellä he ehtivät vain kääntyä sen verran, että ranskalaisten piirityksen läpi juostessa rykmentin lipunkantaja Polviander, Runebergin vänrikki Ståhlin esikuva, sai luodin pohkeeseen. Runeberg muutti pohkeen hartiaksi, koska se sopi runon säkeeseen paremmin.

Sodasta komppania vietiin kaivamaan Kravinojan kanavaa Huittisten ja Kokemäen välille, kun kruunu sai päähänsä, että Kokemäenjoen mutka pitää oikaista. Kuten Suomen kartta osoittaa, oikaisematta se Palmilta jäi, sillä Suomen sota alkoi.

Kun Palmi talvella 1808 lähti Suomen sotaan, Porra, Mikola ja Kouhi varustivat hänelle säkkiin 25 kiloa ruisleipää ja 13 kiloa läskiä. Säkkiin lipsahti viinalekkerikin. Se ei merkitse sitä, että Ruotsin armeijalta muona olisi ollut loppu tai vähissä. Varastoja täynnä paloviinaa, oluttarpeita, tupakkaa, savustettua läskiä ja sillitynnyreitä, kaikkea tarpeellista, oli siroteltu pitkin teiden varsia, erityisesti Pohjanmaalle johtavaa Rantatien vartta, jota pitkin hyvin muonitetun armeijan oli tarkoitus vihollista viivyttäen mutta tappioita välttäen perääntyä. Jokaisen rykmentin oli selviydyttävä kuitenkin omin eväin pääarmeijan yhteyteen itärajalle, josta vetäytymisen piti alkaa.

Niin kuninkaan mies kuin oli, varmasti Palmi sotaan lähtiessään koki edustavansa kotiseutuaan ja niitä kolmea Yttilän isäntää, joiden varustama knihti oli ollut niin isä Tuomas kuin isoisä Ytterbergin Yrjö. Nuorena Johan oli ollut Ytterbergin Johannes, mutta värväytyessä hän sai nimen Johan Palm, kun Kokemäen komppaniassa oli Palmin paikka vapaana.

Suomen sotaan lähdettäessä Palmin mantteli oli harmaampi kuin Kustaa III:nnen prameilun aikaan. Kun muutaman ylänapin siitä avasi, niin alta paljastui sininen rinnus ja kultaiset napit.

Lähtiessään hän toivoi, että edessä olisi rynnäköitä pistimin vihollisen kimppuun, kuten Porin rykmentillä oli tapana. Se kasvatti mainetta paremmin ja ylläkkönä toteutettuna oli vähemmän vaarallista kuin musketinkuulan tai kartessiromun osuman odottelu linjassa. Ikämiehenä häntä eniten mietitytti marssi 30 kilon kantamus selässä tuiskussa, sohjossa ja liejussa. Se saattaisi olla pitkä. Miten kauan se kestäisi ja minne se hänet veisi, sitä hän ei saattanut aavistaa.

Kun Palmin Juhani sotatielle lähti, hänet hyvästeli myös pappi.

Noin kahdeksan vuotta sitten kokeilevana runoilijana päätin kirjoittaa räpin. Musiikkityylin eräs mieliaiheista on sekopäinen sekoilu, siis  örvellys. Itse asiassa sekoilu on suosikkiaihe monessa kirjallisuustyylissä, joten se on runouteen vihkiytyneille tuttu.

Koska itselläni on örvellyksestä vain vähän kokemusta, itse en ole koskaan tosissani örveltänyt, en ainakaan muista, niin päätin luoda kuvitteellisen sankariörveltäjän. Aineiston räppiin sain Seiskan lööpeistä.

 Mika on Sika

Mika on Sika,
Mika on Iso Sika.
Onko se niin kovin iso vika?
Mika on Sika,
Mika on Mika,
Mika on vaaleanpunainen possu,
valkomusta karju,
ei mikään sossu.
Mika on fasisti,
Mika on rasisti,
Mikan perään karjuu
punaniska feministi,
Mika on karju, Mika on possu,
Mikalle maistuu
Saku ja kossu,
Mikan alla huutaa Lada ja Bemari,
Mika on iso sika, Mika on Demari.

Mika käy ämmissä,
Mika ajaa kännissä.
Onko se niin kovin iso vika?
Mika halaa Maikkia,
Mika haluu kaikkia,
Mika on maailmoja syleilevä isosika.
Kännipäiten maistuu
tataari ja venakko,
Mikan salarakas
on naapurin karjakko.
Mikan perään karjuu
punaniska femakko,
Mika on karju, Mika on sika,
Mikalle maistuu
panona pika,
Mika ajaa bussilla seinästä läpi.
Bemarilla pakoon kaahaa päissään niin kuin käki.

Mika kulkee viskillä,
Mika rähjää tiskillä.
Onko se niin kovin iso vika?
Mika leikkii misseillä,
Mika leikkii tisseillä.
Mika on maan kuulu iso paha rähjäsika.
Mika tippa linssissä
pyytää lempi-Stingiä,
itseänsä hipelöiden riisuu hän
stringiä,
pippelillä soittaa
ukkonooa-swingiä,
Mikan perään karjuu
punaniska feministi,
rytöniska portsarikin
vähän aikaa hanttiin pisti.
Mika rähjää kaupungilla.
Mika rähjää kylissä.
Asvaltilla nukkuu hän
kumiankka sylissä.

Suomalaisuus – niin kaunista, niin eksoottista.

Tätä blogia ovat kommentoineet Saapasnainen blogissaan Lisää sabotaasia ja Orwell, U.S. Heittäjien Klubin artikkelissa Säihkyvää sanansäilää.

Katsokaa satakuntalaista isäntää, joka juuri on heittänyt uuden saappaanheiton maailmanennätyksen ja peitonnut metrikaupalla entisen, niin mitä hän mahtaa sanoa:

” Ei se vaan lennä (syvä huokaus).  En tiä, mikä mua vaivaa.”

Kun satakuntalainen emäntä järjestää pirot, niin jo alkupalojen aikana valtava ikihonkapöytä notkuu niin monenlaista satakuntalaista ja kansainvälistä herkkua, että Ruotsin kuningas lähtee kesken pitoja kotiin nolona, koska hän tietää, että vaikka halua ja mahtava luonne hänelläkin on, niin Ruotsin hovilla ei ole varaa järjestää  vastaavaa tarjoilua.

Sitten pöytään tuodaan kymmenet erilaiset pääruoat alkaen hirvilihapullista ja lihamakkaroista, joita höystävät valtavat juomapatterit mallasviskeistä vuosikertaviineihin, kiitellyimpänä juomana korpiroju.  Kun sitten pyöreä ja hieman punakka emäntä kantaa pöytään  jälkiruokien merkeissä satoja erilaisia kaakkuja ja pikkuleipälajitelmia, ja naapurin emäntä kehuu, että “ompa ernomasen hyviä pikkuleipiä, sää oot pannu pöyrän  korreeks”,  niin emäntä toteaa vaatimattomana:

“Ei meillä juur mittään oo. Tää on vaan tämmästä, tavallista. Pankaas kastain ny!”

Kerrotaan, että Satakunnan asuttivat ylös Kokemäenjokea soutavat leveäharteiset ja isovattaiset jättiläiset, ja pienikokoiset kanta-asukkaat vetäytyivät sivummalle, osa Rauman Lappiin saakka.  Hiisiksi nimitetyt asukkaat toivat suomen kieleen kaksi uutta sanaa, toinen oli olut, ja toinen Perkele, joka oli hiisien ukkosen jumala. Heimot ovat sen verran keskenään sekaantuneet, että nykysatakuntalaisissa ei  ole hiisistä muistuttamassa paljoa muuta kuin yksi iso ruumiinosa ja monista hiisien perillisistä on tullut muotokristittyjä, eivätkä kaikki  enää juo olutta, vaan valtaosa on siirtynyt kirkkaisiin. Kristillinen Jumala välttää hyvin niissä vähäisissä toimissa mitä hänellä  vielä on; vain äkkitoimintaa vaativia kriisitilanteita satakuntalainen ratkoo ukkosenjumalan avustuksella, koska pahoissa paikoissa Perkele tuntuu kaikkein  luotettavimmalta kaverilta.

Vahvimpana hiisiperinne elää Kauvattalla, jota ammoisista ajoista lähtien on sanottu isovattaisten maaksi. Siellä peräkulmilla on yhä Kaakkimaa, jossa miesten lempihuvina on leikitellä mettätraktoreilla nostelemalla niitä takapyöristä ilmaan. Toinen perikaakkimaalainen laji on vattalla hyppely: miehet mittelevät siitä, kuka pomppii vatsallaan maassa maaten sata metriä nopeimmin. Vanhojen hiisitapojen mukaisesti kaakkimaalaiset  heittävät saappaista lähtien kaikkea mitä käteensä saavat. Kun joku heittää oikein tolkuttoman pitkän heiton, niin vieressä seuraava ihaillen tokaisee:

“Opperkele!”

Sitten hän tarttuu heittovälineeseen ja heittää vielä pitemmälle.

Muuan isovattainen kauvattalainen, nimeltään Eemil Nestor Setälä aikoja sitten määräsi, että suomen kirjakieli on kirjoitettava ja lausuttava  kauvattan kielen mukaan.  Kuuluisin  Setälän suomenkieleen tuomista kauvattalaisuuksista on änk-äänne. Koulussa meistä useimmat joutuivat Setälän kieliopista opiskelemaan kauvattalaisuuden helmet: kenkät, länket, kankaspuut. Suomen kielioppiin tuli kuitenkin Setälän sanellessa ehkä sihteerin humalatilan takia kohtalokas virhe: tuo raumalainen kirjoitti kielioppisäännön deliriumissaan peilikuvana, täsmälleen niinkuin Setälä kielsi, tunkien joka väliin suomalaisille oudon g-kirjaimen.

Koulumestarimme painotti: “Nämä kauniit suomenkielen sanat pitää ääntää:  kenkät, länket, kankaspuut ja hups – meillä on änk-äänne.” Hän halusi, että kaikki Suomen lapset oppivat änk-äänteen. Itse kävin Kauvattalla Piilijoen kansakoulua ja ylpeänä voin todeta, että meistä valtaosa taitoi ääntää änk-äänteen oikein kauvattalaisella tavalla, niinkuin me osasimme jo ennen kouluun tuloa. Ihan kuten Eemil Nestor Setäläkin.

Änk-äänteen lisäksi muita kauvattan kielen erityispiirteitä ovat täysin omat kirjaimet, joita ei levinneisysaluettaan laajemmalta tapaa. Ne ovat kee, ree ja pehmee-pee, joka useimmiten esiintyy sanassa panaani.

On todettava, että kauniin äidinkielen lisäksi isovattaisuus on Kokemäenjoen vaikutuspiirissä elävän satakuntalaisuuden suurin ylpeyden aihe. Satakuntalainen kulkee mielellään ryhdikkäästi vatta pystyssä ja taputtelee sitä hellästi vakuuttuneena, että siinä rentona lepää vaurauden symboli, erityisyyden ja ylivoimaisuuden lähde, energiakeskus, ihmisen sielu, esteettisesti upea taideteos, kansan ihailun kohde,  samanlainen kuin nallekarhulla.

Kauvattalainen nainen erottuu lajitoveristaan miehestä sillä tapaa, että hänellä on ison vattan sijaan tai lisäksi iso perse. Se ei ole leveä, kuten itäsuomalaisella sisarella vaan kapea, mutta se on kauniisti taaksepäin kaartuvalla tavalla pitkä kuin sarkajako.

Isäntä palaa perämettältä (häämöttää taustalla). Tunnistatko keneettistä erityispiirrettä?

Kaunista on heittää ja hauska on elää, maita, mantereita kuljeskella.

Saappaanheiton 20. maailmanmestaruuskilpailuissa heinäkuussa 2011 heitettiin Viljandin kaupunginstadionilla kaksi helteistä päivää. Niitä seurannut yö pyhitettiin juhlimiselle.

Saappaanheitto tuli suomalaisten tuomana Viroon vuonna 1993. Paljon on heitetty ja ystävyyksiä luotu kielisukulaisten kesken siitä lähtien. Vanhat kaverit, Toomas Viigand, – Viron mestari 1990-luvulta – ja Saapassissi nostavat maljan uusille, menneille ja tuleville saappaanheittosukupolville.

 Kun Eevan ja Villen edustama Saapasseura Ronttoset perustettiin vuonna 1989, oli saappaanheiton vuoden 2011 miesten maailmanmestari Ville Huuskonen yksivuotias ja naisten maailmanmestari Eeva Isokorpi neljän vuoden vanha.

 Maailman parhaat naisjoukkueet palkitaan. Lavalla Ronttosia ja kaksi joukkuetta Rautavaaran Iskua.

 Ronttosten voittoisat naisten ja miesten joukkueet juhlivat Inkeritalon nurmikolla: vasemmalta ”Iso”-Tuija Nuutinen, Eeva Isokorpi, ”Pikku”-Tuija Salonen, Saku Paavola, Ville Huuskonen ja Miika Paavola.

 IBTA:n hallituksen suomalaisjäsen Marika Kivimäki ja Jari Kivimäki.

 Rautavaaran Iskun Tiia Koskelo ja Ronttosten Pekka Aaltonen juovat seurojen ystävyyden maljan.

 Saksan maajoukkue juhlatunnelmassa. Pöydässä oikealla Rauen Latexin heittäjät Enrico Achtenhagen ja Sebastian Pehctold.

 Berliinistä kotoisin oleva Eckehard Dux päätti vuonna 2003 tehdä dokumenttielokuvan saappaanheitosta ja tapahtui jotain mitä TV-mies ei etukäteen arvannut. Hänestä tuli saappaanheittäjä.

Italia on saapasmaa, yksi parhaista! Keskellä maajoukkueen kapteeni Pierluigi Peroni. 

Äitiyslomalta palannut Mona Koskelo is back! Tuloksena Viljandista joukkuepronssia. 

 Vieskan Virsun heittäjät Arto Ainasoja ja Jari Myllykangas eivät jääneet ilman MM-mitalia Viljandissa. Virsu otti miesten seurajoukkuekisassa hopeaa, kuten vuotta aikaisemmin Niepolomicessa. Myös Rautavaaran Iskun hopeanaisella Tiia Koskelolla on hyvä syy juhlia.

 Suomen Saappaanheittoliiton puheenjohtaja Pasi Kusmin.

 Rautavaaran Iskun nuoret heittäjät Saila Kokkonen, Kimmo Kokkonen ja Mona Koskelo.

 Tom Malinen USA:sta – Esa Kokkonen, Martti Järvinen ja Jouni Perttula Suomesta.

 Kolme maailmanmestaria vuosien varrelta: Jouni Viljanen, Saku Paavola ja Jari Nuutinen.

Seinässä oven yläpuolella lukee sauna. Kiuas on sähkökiuas mutta kiulu on veistetty kumipuusta. Löylykippo on kookospähkinän kuori. Lämpöä ylälauteella on noin 65 astetta.

-Veli veli ve-eli  hot, sanoo thaityttö hymyillen.

Vastaan Jees – ja riisun housuni.

Tyttö panee vilvoitteluhuoneen puolella vihreän teen pannuun hautumaan ja kumarran hänelle kunnioittavan lootuskukkakiitoksen.

Nousen lauteille. Vesi kiulussa on kylmää. Valutan sitä kiukaalle. Lämpöinen höyry kietoo minut. Lämpimän viidakkosateen rummuttaessa saunan kattoa suljen silmäni.

Mietin, miten hienoa on, kun erilaiset, vuosituhantiset perinteet kohtaavat toisensa ja imevät elinvoimaa toisiltaan, säilyttäen itseytensä ja vahvistaen sitä. Mietin ylpeänä ensiksi suomalaisuutta ja sitten thailaisuutta ja thain kieltä.

Thai oli Kauko-Aasiassa ainoa seutu, josta milloinkaan ei tullut siirtomaata. Ehkä tarina on vähän samanlainen kuin suomalaisilla: oma  erilaisuuden luoma itsetunto esti thaita sulautumasta mihinkään vuosisataiseen valtavirtaan ja pakotetusta taipumisesta  huolimatta alistumasta. Suomenkielellä Thaimaa tarkoittaa vapaiden ihmisten maata.

Thain sanat ovat tavuja, jotka eivät taivu. Koska tavuja maailmassa on vain vähän, thain sanojen merkitys määräytyy sen mukaan, millä sävelellä tavu lausutaan. Lausuntasäveliä on thaissa viisi: korkea, perus ja matala sekä nouseva ja laskeva. Siksi thai on musiikkia: korvalle niin kaunista kuulla.

Sävelistä huolimatta tavuja on thaissa liian vähän, jotta niillä voisi ilmaista maailman ilmiöiden koko rikkautta. Siksi thaikielessä on mielenkiintoinen yhdyssanatekniikka, jossa on omaperäinen mutta luonnollinen logiikka.

Thaissa kauppias on kaupan isä ja asiakas kaupan lapsi. Ampuja on aseen isä ja luoti on aseen lapsi.

Mietin, että samaa ajatuskulkua noudattaen saappaanheittäjä on saappaanheiton isä ja saapas on saappaanheiton lapsi. Ja esimerkiksi IBTA on maailman saappaanheiton isä ja kansallinen liitto on maailman saappaanheiton lapsi. Sitä, onko Suomen liiton puheenjohtaja IBTA:n presidentin lapsi epäilen, koska Pasi Kusmin on minua vain viisi vuotta nuorempi.

Suomalainen on korvenraivaaja ja thai on sisukas. Suomalainen on iso ja thai on pieni. Suomalainen menee vaikka seinästä läpi ja thai hymyilee ja kumartaa. Usein vastakohdat täydentävät toisiaan. Siitä olen varma, että sekä suomalainen että thai maksavat velkansa.  Uskon, että thaista saa Suomeen hyvän emännän ja suomalaisen ja thain lapsista tulee hyviä työmiehiä.

Niitä tarvitaan Suomessa, Thaimaassa, Suomen Saappaanheittoliitossa ja IBTA:ssa!

Thaisaunan jälkeinen suihku oli virkistävän kylmä. Tyttö kaatoi minulle kuppiin vihreää teetä ja tarjosi kolme keksiä.

-Veli veli ve-eli  hot, hän sanoi myötätuntoisena.

Vastasin: Jees.

Kumipuut ovat Kauko-Aasian hiilinielu.

Kumisaapashipin unelmasta tuli totta. Hän viettää kesäpäivää Nirvanassa, Thaimaan Phuketin saarella, josta kolmasosa on kumipuumetsää. Ajatelkaa hitaasti, niin pääsette rytmiin: Tyynenmeren tuulessa keinuvaa kumipuumetsää!

 Thaimaa on Phuketin ansiosta maailman suurin luonnonkumintuottaja. Kumi on Phuketin saaren pääelinkeino.

Toinen saarelaisten tulon lähde on turismi: saarella asuu 300 000 ihmistä ja siellä käy vuosittain kymmenen miljoonaa turistia. Kumi, turismi ja paratiisillinen ilmasto ovat seikkoja, joilla on merkitystä maailman hauskimman urheilulajin, saappaanheiton, näkökulmasta.

Niistä tärkein on kumi!

Kun me luomme maailman hauskimman ja parhaan urheiluvälineen, me tarvitsemme luonnonkumia, Kauko-Aasian metsien luontoäidin maitoa.

Luonnonkumissa on viisi ominaisuutta, jotka tekevät siitä ylivoimaisen urheiluvälineen raaka-aineen: 

1) Kumi on kimmoisampi kuin yksikään toinen tunnettu materiaali, mukaan luettuna keinokumi. Ihmisen lihakset ovat kimmoisat. Parhaita urheiluvälineitä ovat sellaiset, jotka toimivat ihmisten kehon kanssa yhteen. Ihmiskunnan suurin urheilullinen innovaatio oli Amazonin viidakossa 4500 vuotta sitten keksitty kumipallo, kunnes suomalaiset keksivät kumisaappaan ja sen liikunnan hauskuudelle tarjoamat mahdollisuudet. Intiaanit saunoivat. Suomalaiset saunovat. Thait saunovat. Mitä yhteistä?

 2) Luonnonkumi on kitkaisempi kuin yksikään toinen urheiluvälineissä käytetty materiaali. Pito-ominaisuudesta johtuen mm. formula-autot käyttävät renkaiden pinnassa luonnonkumia. Autourheilu polttaa sitä suruttomasti asvalttiin: mikä häpeä!  IBTA:n hyväksymä pitospray ja luonnonkumi takaavat heittäjälle täydellisen pidon. Heittovälinettä ei 100-metrin heitossa tarvitse puristaa yhtään ja hieman lyhemmät heitot onnistuvat ilman pitosprayta.

3) Kimmoisuudesta johtuen luonnonkumi on elastisin materiaali. Välineeseen voi tarttua millaisella otteella tahansa ja se palautuu välittömästi muotoonsa. Samaan ei pysty mikään muu materiaali. Koska ihmiset ovat erilaisia, yksilöllisen toteutustavan turvaaminen liikunnassa on verraton rikkaus ja se tarjoaa mahdollisuuden laajaan harrastajapohjaan.

4) Luonnonkumi on halpaa. Puolitoista kiloa sitä saa ostaa 40 bahtilla eli noin eurolla. Koska heittosaappaassa tarvitaan myös muita materiaaleja, muun muassa hiiltä, euron maksavasta raaka-ainemassasta saa kolme heittosaapasta. Kolmekymmentä senttiä luonnonkumikustannukseen ei ole paha hinta. Sitä paitsi, luonnonkumista ei tule pulaa, sillä tuotanto kasvaa voimakkaasti – nykyään luonnonkumia on kaupan yhdeksän miljoonaa tonnia vuodessa, vuonna 2020 ennusteiden mukaan jo 13 miljoonaa tonnia eli 13 miljardia kiloa. Tuo määrä on tarpeeksi meille saappaanheittäjille  -  kumia riittää vielä kondomeihin  ja tutteihin, jopa formula-autojen renkaisiin.

Yksi kumilevy maksaa noin euron. Siitä riittää materiaalia kolmeen heittosaappaaseen.

5) Luonnonkumi on ekologinen tuote. Kumipuuvauva kasvaa seitsemän vuotta, ennen kuin se on lypsettäväksi kypsä. Kumiaan se valuttaa pahkakuppeihin 13 vuotta ja sinä aikana tropiikin lämmössä se kasvaa korkeaksi puuksi. Maidon ehdyttyä, puu kaadetaan ja runko viedään Kauko-Idän suomalaiselle  vaneritehtaalle ja tilalle istutetaan uusi kumipuun taimi. Hyvin hoidettu ja kasvava kumipuu on paras mahdollinen hiilinielu – mitä nopeampaa on sen kasvukierto, sitä enemmän se käyttää hiilidioksidia. Tukemalla luonnonkumituotantoa me olemme pelastamassa maailmaa!

Kun halutaan maailman paras urheiluväline, tarvitaan paras materiaali ja parhaat tekijät, niin yksinkertaista se on. Kun meillä on uskottava formaatti, tarvittava raha on järjestelykysymys.

Ja lopuksi se Saapassissin vala keskellä kumipuuviidakkoa: ”Minä haluan olla tekemässä hyvää ja vastustamassa pahaa! Niin kauan kuin elän, lupaan blogata hyvien asioiden puolesta ja pahoja asioita vastaan. Hyvin blogattu on puoliksi tehty!”

Tippuu, tippuu…Kumipuu lypsää maailman elastisinta maitoa 13 vuotta.

Raakakumi prässätään levyiksi ja kuivatetaan auringon paahteessa. Taustalla kuivuneita kumimassalevyjä

Hallitseva apinoiden kuningas valmistautui kisaan popsimalla tertullisen banaaneita ja irvistämällä, minkä jälkeen pienemmät apinat pakenivat kauhusta kirkuen mangrovepuihin. Kuningas ei meinannut löytää itselleen haastajaa ja se urheiluhullua apinaa harmitti.

Onneksi Tyynestä merestä nousi viikon päivät harjoitellut Mister Puketti ja teki vastustajaansa kunnioittavan lootuskukkakumarruksen.

Hallitseva kuningas irvisti veljellisesti kilpakumppanilleen ja söi lisää banaaneita.

Mestaruus on ratkennut. Mister Puketti on viidakon komein apina vierellään apinoiden ex-kuningas, joka hävisi tiukan mutta rehdin kehonrakennuskisan. He päättivät, että tämä oli vasta karsinta ja varsinainen viidakon mestaruus ratkaistaan saapasta heittämällä, kunhan sopiva luonnonkuminen liitoesine jostakin löydetään. Tässä finalistit poseeraavat ohikulkijoille sulassa sovussa.

Mestaruusjuhlissa illan mittaan Mister Puketti kohtasi itseään isomman, 5 000 kiloa painavan Tantor-norsun, joka Mister Puketin kunniaksi  joi yhdellä kärsän imaisulla 200 litraa Singha-olutta ja heitti kyytipojaksi 250 kiloa banaaneita.  Aamuun mennessä he joivat monta veljen maljaa ja kaveruksista tuli ystäviä.

Mister Puketti lähettää mangrovepuun alta kunnioittavan ja nöyrän lootuskukkatervehdyksen maailman kansoille: Heittäkää saapasta ja rakastakaa, älkää ilkeilkö toisillenne, älkääkä tapelko!

Saappaanheittäjä iltalenkillä – 300 metriä jyrkkää nousua.

Ensimmäinen yö altailla. Varjossa lämpöä 32 astetta.

Miehemme ryhtyy ammattilaiseksi ja ottaa taiteilijanimeksi Mister Puketti, koska rantakatujen pikkumyymälöistä ei hänelle löydy tarpeeksi isoa T-paitaa.

Urheilijan  välipala: paistettu kala ja ruokajuomaksi Mekong-viskiä.

Saappaanheittäjä lenkillä aamuyöstä – 300 metriä jyrkkää nousua.

Mister Puketin eräs heikkous: thaimaalainen naiskauneus.

Kuntosalissa ei ole muuta toimivaa kuin 30 paunan käsipainot mutta 50 asteen lämmössä ne toimivat hyvin.

Heittäjän yö turkoosilla altaalla. Vedenlämpö 29 astetta.

Bodarin välipala: verinen votkassa kevyesti paistettu ankka ja ruokajuomaksi Mekong-viskiä. Ankka on hieman pilaantunut mutta Mekong maistuu yhtä kotoisalta kuin korpiroju.

Saappaanheittäjä keskipäivällä nöyryyttä opiskelemassa – 300 metriä jyrkkää nousua.

Yö altailla. Rapakuntoinen Mister Puketti elää nuoruuttaan takaisin.

Mister Puketin pohje – muistijälkiä 20 vuoden takaisista treeneistä.

Miehen pahimmat pelot: että hän joutuu ratsastamaan norsulla. Tai hänet viedään koralliriutalle snorklaamaan.  Tai hän herää innokkaiden torimyyjien ympäröimänä valkealla hiekkarannalla. Tai hän joutuu autiolle James Bondin saarelle Aurinkomatkojen oppaan viettelemänä. Tai hän kokee jotakin uutta.

Miehen ylin unelma: että hän pääsee saunaan.

Mitä muuta minä siihen rehvakkaana kuusivuotiaana vastaamaan kuin  että ”Lähretään vaan!”

Emme tietysti maininneet hankkeestamme kotona. Eivät miehet sellaisia kerro. Sanoimme, että lähdemme myymään Levon Onnille piisaminnahkaa.

Retkemme tekosyy, piisami, oli uinut katiskaan, kun olin isäni Eskon kanssa Lievijärvellä pyydyksiä kokemassa. ”Sovitaan, että sinä saat pitää piisamit”, oli isä minulle, soutajalle, kannustepalkkioksi ehdottanut.  Hietalan Kosti nylki piisamin ja antoi turkiksen minulle. Kun minä ja isosetäni Iisakki lähdimme aamulla metsän läpi polkua pitkin Kiikoisten suuntaan ja kuljimme Isonkorven läpi, minulla oli piisaminahka repussa.

Iisakki oli siihen aikaan 78-vuotias miehenjärkäle ja hänen oikea jalkansa oli suora. Heittäjäkielellä sanottuna hänellä oli totaalisen pitävä tukijalka, joka polvesta ei notkahtanut milliäkään.  Pikkupoikana Iisakki oli linnunmunia aamiaiseksi kerätessään rojahtanut kuusenlatvasta maahan ja sen jälkeen polvi ei suostunut taipumaan. Siksi Iisakin rivakka käynti oli hauskalla tavalla ontuvaa. Sanottiin, että hän heitti jalkaansa.

Iisakilla oli puukko mukana. Hän pysähtyi ison koivun kohdalle ja näytti minulle, miten koivusta tuohta nylkemällä syntyy kaunista rihmaa. Hänen mielestään tuohen keräämisen taito oli nuoren isännän hyvä osata. Kun tuohta oli koossa iso kerä, hän laittoi sen reppuunsa ja jatkoimme matkaa.

Puoli peninkulmaa metsän läpi kuljettuamme ja loppumatkasta ison sähkölinjan alitettuamme saavuimme Helenan mökille.  Helena oli evakkona Karjalasta korpiseudulle muuttanut ristiverinen ja hieman pyöreä, ihan mukiin menevä nainen. Kun astuimme ovesta sisään, hän ehdotti, että keitetään kahvit.

Juttelu pöydässä oli rentoa ja seurallista. Saattoi olla, että Iisakki välillä kaivoi repusta korpirojua ja sekoitti sitä kahviin. Ymmärsin, että olimme saapuneet päämääräämme.  Illan mittaan kehittyvästä ilmapiiristä oivalsin myös sen, että naisissa käynti ei koulutukseni tässä vaiheessa tarkoita sitä, että minä olisin päähenkilö. Iisakin näkökulmasta kyse oli enemmän siitä, että suvun päämies perehdyttää korven nuorinta isäntää ja siirtää hiljaista tietoa lajissa, jossa suvulla on perinne. Helena oli Iisakin apaja. Liikuimme metsästysmailla, jossa isosetä näytteli sankarin roolin.

Tämä ei tarkoita sitä, että itse olisin aliarvioinut kypsää naiseutta. Pois se minusta. En myöskään ollut kokematon. Olin suudellut tyttöä ensi kerran viisivuotiaana, jolloin tyttö, naapurin Laila, oli  16-vuotias, kypsässä iässä.

Ensisuutelukokemukseni oli hieman traumaattinen. Tyttö alkoi nauraa ja koska itsevarmana naistenmiehenä suoritin suudelman julkisesti, väki pirtissä yhtyi nauruun. Olin hetken aikaa nolo. Olin kuitenkin suudellut vilpittömällä mielellä ja tarkoitusperäni oli kunniallinen. Tottahan talossa nuorella isännällä emäntä pitää olla ja isossa talossa monta.

Iltapäivä sujui kahden suomalaisheimon tarinoita kuunnellen rattoisasti ja illalla Helena petasi minulle pirtin nurkkaan petin.  Koska olin päivän saanut seikkailla parhaan kaverini Iisakin kanssa, nukuin melko makeasti, mutta välillä kun heräsin, oli ilta tai aamu, huomasin, että koko ajan pienehkö pirtti ryskyy ja huojuu.

Aamukahvin jälkeen lähdimme isosedän kanssa taipaleelle. Vaikka Iisakki ei varmaan ollut nukkunut sekuntiakaan, suora jalka nousi kepeästi.

Kuljimme aluksi Peltomaan sivutietä, kunnes käännyimme oikealle Kiikoisista Vehkakorpeen vievälle maantielle. Nousimme kaksi kilometriä pitkän, koko ajan jyrkkenevän mäen ja kun tie tasaantui, saavuimme Levolle. Siellä Levon Onni osti minulta piisaminnahan viidellä markalla.

Kun olimme palanneet retkeltämme, Isonkorven riihen nurkalla Iisakki otti taskustaan komean, hopeavitjaisen kellon, ja sanoi: ”Ota sää poika tää!”

 Iisakki eli huolista vapaan vanhanisännän elämää. Isonkorven talous ei ollut enää kiinni veljesten korpirojusta. Tuolloin Isokorpi oli vuokrattu ravihevosia harrastavalle karjalaiselle Viljo  Lotsarille ja Iisakki vaimonsa Olgan kanssa saivat talosta ruoan ja muun  ylöspidon. Järjestelyä sanottiin moonaksi.  Lauantai-iltaisin korpiseudun miehet saunoivat meillä Palmin suuressa saunassa Laskuojan partaalla ja sen jälkeen he pitivät seuraa toisilleen Palmin pakarissa. Isosetä oli yksi saunanparven vihtojista ja mukana istuin minäkin, alalauteella.

Joka aamu kello seitsemän Iisakki joi aamukahvia Isonkorven pöydän päässä. Siinä hän istui usein mietiskellen ja välillä kertoi juttuja. Eräänä aamuna hän istui ryhdikkäästi pöytään nojaten harvinaisen hiljaa. Kului tunti toisensa jälkeen, mutta Iisakki ei pöydän päässä virkkanut mitään. Kello tuli kaksitoista ja alkoi iltapäivä.  Lotsarin Iita sanoi miehelleen, että ”se ei ole puhunut pitkään aikaan mitään, mahtaako se olla kuollut?”

Kankea Iisakki nostettiin pakarin sänkyyn selälleen ja isäni noudettiin varmistamaan Iisakin kuolema. Seuraavana sunnuntaina pidettiin arkkuunpanijaiset.  Kaakkimaan väki joi kahvia pöydän ääressä ja kastoi kahviin kakkua. Oven vieressä Iisakki makasi rauhallisesti sängyssä selällään.

Arkkuunpanijaisista on kohta 50 vuotta. Valitettavasti minulla ei ole oppipojalleni tai -tytölleni antaa Iisakin kelloa,  koska olen sen hukannut. Isonkorven eteisen nurkassa oli reissustamme lähtien jättikokoinen tuohirulla.  Vuosikymmenien päästä joku kysyi, mikä mahtaa olla sen tarkoitus.

Jäin sitä itsekin miettimään.

Hissun-Kissun oli mies, joka voi kaikin puolin hyvin; hän sai jälkeläisiä ja oli ravittu, vaikka häntä ei virallisesti ollut vuosikymmeniin olemassa.

Se kirkkoaita, jota Hissun-Kissun kaihoisana muisteli ja joka ohjasi punapäällikkö Virtasen ja Matti Isonkorven elämät uusille poluille, sijaitsi ehkä Tampereen Kalevankaalla, jossa kotimaisia ja ruotsalaisia sotureita kaatui kirkkoaidan eteen lumiselle pellolle isoihin kasoihin.

Valkoinen Suomi keskitti Tamperetta vastaan armeijansa päävoiman; komppanioita tuli Kalevankankaalle mustanaan ja muutaman päivän päästä valkonauhaisia hyppi  kirkkoaidan yli. Siinä vaiheessa sodittiin hautakivistä. Punainen Suomi kutistui kivi kiveltä ja risti ristiltä. Kun Tamperetta suojannut Kalevankangas murtui,  Hissun-Kissun järkevänä ehdotti: ”Eikös Matti lähretä?”

Hissun-Kissun lähti ja Matti jäi. Niin kaverusten tiet erosivat.

Matin sotaseikkailu vei Lahteen Hennalan vankileirille. Siellä ravinto oli yksipuolista mutta onneksi ihmisten seurana oli rottia. Suomalaiset keksivät sen, minkä ranskalaiset olivat tienneet ainakin 150 vuotta:  rotat, nyljettyinä ja graavattuina, jopa ilman suolaa, ovat varsin herkullisia.

Ei aikaakaan, kun Poussan isäntä tuli noutamaan taksvärkkimiehensä Matin vankileiriltä pois. Matti saapui kotiin hevoskyydillä.

Sodassa kaatuneiden, teloitettujen ja vankileirillä nälkään ja tauteihin kuolleiden punaisten lisäksi Kiikassa kirjoitettiin asiakirjoihin kolmentoista punaisen nimen perään merkintä: kadonnut. Kaksitoista heistä julistettiin kuolleiksi. Yksi oli hieman hankalampi tapaus.

Hissun-Kissun oli sodan melskeissä kadonnut. Hänestä ei kuultu, eikä nähty jälkeäkään. Mutta säännöllisesti, joskus vuosittain, hän sai jälkikasvua.

Huhuttiin, että Hissun-Kissun lymyilee korvessa, jossakin Kaakkimaan kulmilla. Mitään todistetta siitä ei saatu. Palmilla tiedettiin enemmän. Kieltolakiaikana Isonkorvenmaa tunnettiin vapauden saarekkeena: laki ei ulottunut sinne saakka. Hissun-Kissun istui välillä Palmin pakarissa, pöydän ääressä, sillä hän oli perso korven veljien laadukkaalle tuotteelle.

Vaikka punapiireissä kansalaissotaa muisteltiin luokkasotana, talonsa puolesta sotineelle Matille se merkitsi enemmän vapaussotaa, joka päättyi onnellisesti.  Pian sodan jälkeen eduskunta hyväksyi  Lex-Haatajan ja torpparit saivat ostaa sukujensa raivaamat  tilat itselleen. Heistä tuli isäntiä, mikä punavoiton yhteydessä tuskin olisi ollut mahdollista.

Samaan aikaan Suomen metsäteollisuus nousi ja kansantulon kasvu suosi korven kansaa. Metsistä elävillä taloudellinen menestys oli jopa parempaa kuin viljelykseen satsaavilla rintamailla.

Vauraus syö suvuissa kapinamieltä. Parikymmentä vuotta myöhemmin Matin vanhin poika Ernesti soti Lapissa talvisodan ja kevyeen työhön mieltyneenä hän jäi välirauhan tultua rajavartijaksi suojelemaan Petsamossa kolttakansan vapautta. Mutta se on toinen sukutarina.

Hissun-Kissun jatkoi metsäsissin elämää ja hän pysyi kadonneena vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Henkiin jääneet punaiset oli tietysti heti kansalaissodan jälkeen armahdettu ja kansalaisluottamuskin palaili vähitellen: toki sotaan Neuvostoliittoa vastaan ei punaisiksi tiedettyjä hyväksytty, mikä varjeli monen hengen.

Lopulta, liekö ollut 1950-lukua, Hissun-Kissun päätti kokeilla tavallisen suomalaisen elämää. Hän ilmaantui kylille ja asettui asumaan siviilisaation pariin.

Sitten tapahtui pieni välikohtaus. Lievikoskella oli huutokauppa, jossa yhtenä innokkaana huutajana oli Hissun-Kissun, joidenkin arvelun mukaan huomattavassa humalassa. Eräs yleisön jäsen ahdasmielisimmästä päästä hälytti paikalla virkavallan.

Poliisit taluttivat Hissun-Kissun maijan takapenkille ja lähtivät viemään häntä putkaan. Ala-Jokimäen kaupan kohdalla poliiseille tuli kuitenkin suolaisen nälkä ja he päättivät pysähtyä ostoksille.

Kun he palasivat takaisin, Hissun-Kissun takapenkiltä oli kadonnut.

Miehestä ei kuultu vuosiin mitään. Elämänmeno korpiseudulla oli muuttunut ja muotivaatteetkin toiset, kun eräästä erämaaladosta löydettiin heinien alta luuranko, jonka arveltiin olevan Hissun-Kissun.