Pakanallista menoa.

Omat kansallishipilliset luonnonpalvontamenoni tosin suoritin lammen rannalla jo juhannusyönä. Tanssin nakuna villisti laulaen kokon edessä palavien oksien iskiessä kipunoita kohti hetkeksi pimentynyttä taivasta. Välillä shamanistisesti pomppien hypin lampeen. Pätkittäisen muistini mukaan keskikesän hedelmällisyystanssiin saattoi osallistua myös muutama muu. Tämä todistaa vain sen, että meidän suomalaisten ei luonnonpalvontamenoihin tarvitse välttämättä hakea mallia amerikkalaisesta hippikulttuurista. Se taito on meillä myötäsyntyistä. Myöskään mitään leppävirtalaishippien tapaisia kieltoja emme omiin juhlamenoihimme tarvitse, koska päihteet tai niiden puute ei meille juhannusyönä ole mikään ongelma.

Heti suomalaisuusriiteistä toivuttuamme Kissa puki päälleen Suomen maajoukkueen paidan ja itse laitoin ylleni kokomustan Ronttosten edustusasun. Niepolomicen MM-kisaviikonlopusta tuli odotettu, unohtumaton, kansojen välinen suuri juhla.  Ikuisesti muistettavia hetkiä vietimme sekä kentällä että vapaasti improvisoiduissa saunailloissa ja iltatilaisuuksissa. Tässä yhteydessä mainitsen vain, että Suomen liiton uusi puheenjohtaja ja  Super-Markku  ovat laulumiehiä ja iloisia veikkoja, jollaiset johtajat ovat tarpeen etenkin pitkissä turneissa. Koska kollegani Saapasnainen on antanut melko lyömättömän kuvan saappaanheittäjien kansainvälisestä ryhmäytymisestä – nämä ryhmäjutut ovat meille hipeille tosi tärkeitä –  siirryn pitemmittä puheitta syrjähyppyyn, jonka tein MM-kisojen päätyttyä siirryttyämme Niepolomicen paratiisillisista oloista keskiaikaiseen vanhaan Krakovaan.

Suomenhevosille kohtalokas Veikselin mutka.

Joimme valkoviiniä  - minä, Tiina ja Lily Woodpecker – hotellin kattoterassilla, josta vasemmalla avautuu näkymä Wavelin linnaan ja oikealla Veikselin siihen tiettyyn mutkaan. Herkkänä runoilijana aistin Krakovan yllä leijuvan historian kalmanhajun ja se kaupunki alkoi minulle kummitella ja ne näyt poistuivat silmistäni vasta kun lähdimme Krakovasta.  Maailmanperintönä säilytettyä Krakovaa eläessäni samastuin vahvasti suomenhevoseen.

Krakovassa soivat satojen kirkkojen kellot.

Ne hevoset löntystivät tähän kaupunkiin yli 450 vuotta sitten selässään hakkapeliitoiksi myöhemmin nimetyt henkilöt, joiden oli tarkoitus huolehtia Ruotsin eduista paikkakunnalla ja ne hevoset ratsastajineen asettuivat Wavelin linnaan.  Sen porukan motiivit olivat samantyyppisiä kuin meillä maailmalla pyörivillä saapassisseillä: kansainvälistyä, oppia maailman kieliä ja tapoja, solmia suhteita ja viettää hyvää elämää, minkä takasivat kontrahtiin sisältyvät kunnon ehdot: puoli kiloa naudanlihaa, neljäsataa grammaa kalaa ja kolme litraa olutta päivässä sekä hevosille kunnon ape. Kovin samanlainen ruokavaliokin kuin saappaanheiton maailmanvalloittajilla.

Samaistuin noihin suomenhevosiin ehkä siksi, että törmätessäni Krakovan mukulakivikadulla näkyyn, jonka suomenhevosetkin ensimmäisenä Krakovassa kohtasivat, minulle tuli vahva ”olen kokenut tämän ennenkin ”– tunne.  Ne töyhtöpäiset, krakovalaiset hevoset marssivat  arvovaunuja vetäen tasatahtia kimaltelevissa loimissaan pää pystyssä niin ylväinä, että mahtoivat Krakovan kulkueita katselevat villikatseiset, takkuiset suomenhevoset ja heidän ratsastajansa olla hetken aikaa huuli pyöreänä ja tunne sama kuin maalaispojalla ensi kertaa kaupungissa. Mutta suomalainen sopeutuu nopeasti ja olen varma, että suomenhevosten ja puolalalaisten välille syntyi lopulta jopa romansseja.

Suomenhevosten kohtalo Krakovassa oli kuitenkin kolkko. Ruoka loppui talvella sekä ratsuilta että isänniltä. Hevosista olisi saanut erinomaista metwurstia, mutta ongelma on se, että eihän mies parasta kaveriaan syö. Niinpä hakkapeliitat hukuttivat kaverinsa tuohon edessämme aukeavaan Veikselin mutkaan ja suomalaiset horjuivat jalan pois kaupungista kohti uusia seikkailuja, tällä kertaa Tanskaa valtaamaan.

Krakova on kaupunki, jonka symbolinen tunnus on avoin portti. Kaupunkiin ovat rynnineet valloittajat hunneista lähtien milloin idästä ja lännestä, milloin pohjoisesta. Kammottavat satojen kirkkojen kellot ovat soineet kaupungissa historian aikana ihmisten muistoksi tiuhaan.

Parin päivän Krakovaan eläytymisen jälkeen suuntasimme retkemme raikkaalle Puolan maaseudulle ja löysimme kohteiksemme avarat lähipaikkakunnat nimeltä Auswitz ja Birkenau.

 Raatamalla taivaaseen.

Vakavina katselimme Birkeaun Kuoleman porttia, josta kerran kulkeneella ei ollut paluuta ja vierailimme kaasukammiossa ja sen matalapiippuisessa krematoriossa, joka muutti ihmisiä savuksi ja tuhkaksi 6 000 ihmisen päivävauhtia. Muistoksi noista ihmisistä jäi valokuvia ja 7000 kiloa kuolemanhajuisia naisten hiuksia, jotka leikattiin tekstiiliteollisuuden raaka-aineeksi ennen tuhkausta.  Toisen maailmansodan aikaan tuon kuoleman portin koki toistakymmentä miljoonaa ihmistä eli samansuuruinen joukko kuin asukkaita siihen aikaan oli yhteensä Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa. Heidän tuhkansa käytettiin maanparannusaineeksi Keski-Euroopan pelloille.

Kuolemanportti.

Birkenaun makuukamari.

Vessa.

Saapassissi Birkenaussa.

Viimeisenä iltana Niepolomicessä me kaksi vanhaa hippiä – Eckehard Dux ja minä – pohdiskelimme olutta siemaillen hotellimme aulabaarissa,onko saappaanheittäjien kansainvälisellä liikkeellä IBTA:lla jonkinmoista syvempää inhimillistä merkitystä. Voiko saappaanheitto olla jopa tehokkain mahdollinen rauhanliike, kun se saa pohjimmiltaan erilaiset ihmiset tutustumaan, tekemään yhteistyötä ja pitämään hauskaa keskenään? Opimmeko vielä tuntemaan sielunsukulaisuutta silloinkin, kun saapaskulttuurimme moninaistuessaan haarautuvat eri poluille, eikä kaikkien maailman saappaanheittäjien kokoontuminen yhteen ole enää mahdollista? Opimmeko olemaan ylpeitä siitä, että olemme saappaanheittäjiä?

Seisoessani kuoleman portilla ajattelin, että suomalainen periferiassa eläminen, metsäläisyys, onkin ehkä ihan hyvä juttu.  Sen ansiosta me olemme lähes huomaamattomia sivulauseita siinä maailman historiassa, jonka otsikkona on Maailman julmuus. Koska ihmiskunta oppii, että historian suurimpia sankareita ovat ne, jotka opettavat ihmisiä tekemään asioita positiivisyyden kautta? Olisiko ihmiskunnan syytä opetella ulkoa Suomen saappaanheittoliiton strategia?

On siis tehtävä saapastanssi alusta loppuun ja siellä se lepää – kymmenen metriä yli kaikkien kiihtelysmerkkien, kuten vanhoina hyvinä aikoina.  Ei se takarajaton heitto ole työntöä ja punnerrusta, ei saappaan puristusta, ei lihasten jännitystä,  vaan rentoa tanssia ja hengen liitoa yli aineen.

Sellainen ihminen on heittäjä, joka tietää: tanssista maanvetovoiman kanssa syntyy vauhti.

Rennosta, kiireettömästä tanssista maanvetovoiman kanssa syntyy sylen mitan maailmoja syleilevämpi vauhti.

Ja mitä pitempi on tasainen kiihdytys, sen pitemmälle saapas liitää. Heittäjän ei tarvitse hosua vaan hän saa tanssia  villistä, kiihtyvästä mustalaistanssista nauttien. Ja mitä kauemmin hän tanssii saappaan kanssa, sen parempi on tulos.

Heittäjä tietää myös, että ihminen ja hänen lihaksensa ovat jousi: ei jousella ammuta työntämällä nuolta eteenpäin vaan viemällä heittoväline taakse jänteen äärirajalle asti ja antamalla jousen laueta. Ja kuin viulunsoitossa: antamalla sen liukua vastuksetonta vastusta vasten.

Mitä rennompi käsi - olkavarsi ja käsivarsi - mitä rennommat sormet, sitä vähemmän voimaa on käden kiihdytystä vastaan panemassa. Rentous on moninkertaista ylivoimaa.

 Jos ihminen alkaa puristaa saapasta, jos hän jännittää sormet, niin käsivarsi jännittyy, hartia jännittyy, niska jännittyy, ihminen muuttuu jännittäväksi pökkelöksi: naama alkaa punottaa, otsasuonet pullistuvat ja hän alkaa työntää saapasta, mikä ei ole kaunis näky. Silti hän saattaa voittaa, jos rennolla ei saapas pysy sormissa, vaan karkaa kesken tanssin.

Vaikka en ole 15 vuoteen harjoitellut saappaanheittoa, tänään saunassa minulle tuli se tunne, että minun kannattaa ilmoittautua maajoukkuekarsintaan. Huomenna sataa. Jos saapas karkaa kesken tanssin sormista, minun kannattaa ilmoittautua Puolaan. Siellä tanssin loppuun rakkauden!

Saku Paavola - synnynnäinen saapastanssija. Saapas ei pysy sormissa, ote kääntyy puristukseksi ja saappaan kuljetus työnnöksi, niin perusteelliseksi, että tanssista ei ole tietoakaan. Tämä ei ole parasta Sakua. - Silti 48 metriä, loistava tulos väkisin punnerretusta.

Ville Huuskonen tanssii loppuun asti rennosti, pysyy saapas kädessä tai ei. Saapas löytyi yli 56 metrin päästä.

Erityisen ihmeelliseksi Sinun vierailusi täällä tekee se, että vaikka tällä kertaa päätän kirjoittaa vain hauskoista asioista, kuten Matti Vanhasesta  tai, mikä ettei,  moottorisahan terähuollosta, niin ajatus jotenkin kumman pakkomielteenomaisesti  lipsuu liitävään kumisaappaaseen, sellaiseen melko jäykkään ja katapulttimaiseen, koko kädellä tartuttavaan. Siitä puhe mistä puute?

On selvää, että tämän blogin lukijoiden valtavirtaan eivät kuulu laiseni kumisaapashipit ja todennäköisesti sinäkään et ole heitä. Luultavasti et ole koskaan heittänyt minkäänlaista saapasta, etkä joutunut tuon turmiollisen paheen imuun. Se on kuin rakastelua. Sen rytmi tulee niin viettelevällä tavoin uniisi. Minä varoitan Sinua siitä: se on tie, josta yksinkertaisella tavalla ei ole normielämään paluuta. Painotan: älä koskaan heitä saapasta! Muuten on vaara, että Sinusta tulee laiseni kumisaapashippi, ja laiminlyöt asiat, jotka elämässä oikeasti ovat tärkeitä.

Minä tiedän Sinusta, lukijani, Google Analyticsin ansiosta jotain ja siksi tunnen suurta tarinankertojan vastuuta, etten johdata sinua valheelliselle tielle. Sinä viivyt blogissani keskimäärin hieman yli kuusi minuuttia, sopiva aika ehkä yhden biisin kuunteluun. Vain yhdessä tapauksessa kymmenestä sinä poistut täältä välittömästi ja otat sen riskin, että minä kerron sisäpiirin vitsin tietämättäsi juuri Sinusta. Toisaalta, enhän minä Sinua tunne, joten miten voisin kertoa?

Erityisen onnellinen olen siitä, että myös Sinä kerrot anonyymisti tarinoita minulle. Tästä blogiseurustelusta tulee ikään kuin intiimimpää, kuitenkin tavalla, jolla emme kumpikaan loukkaa toistemme intimiteettiä.

Yleisin hakusana, jolla lukija googlettaa Saapassissin blogin, on miffy. Sen ansiosta Matti, Miffy ja mää on luetuin blogini. Aikanaan sain kovimman mahdollisen kriitiikin tuosta blogista parhaalta kaveriltani ja sen jälkeen häpesin sitä viikon päivät. Mietin, että olen kirjoittajana ihan paska. Nyt minun on syytä esittää nöyrin kiitos blogini markkinoinnista henkiselle sielunsiskolle, hippityttö Miffylle. Suosio myös sivisti minua, sillä minun oli pakko googlettaa hakusana miffy ja paljastui, että alun perin hän on japanilainen animaatiohahmo. Tämä todistaa, että lukijani ovat harvinaisen sivistyneitä ja kiinnostuneita itämaisesta kulttuurista.

Korkeaa sielun sivistystä viestivät myös kärkiviisikon seuraavaksi suosituimmat haut: kakkosena on saappaanheitto, kolmantena tuppeen sahattu lauta (kiitos Matti), neljäntenä sinisen meren strategia ja viidentenä boheemielämää.  Toivon vilpittömästi, että edes jotenkin voisin palvella noin monipuolisesti asioista kiinnostunutta lukijakuntaa, edes joskus, vaikka vain esteettisesti kauniilla musiikilla.

Entä mitkä ovat omia lempihakujani, joilla blogiini on tultu? Ne ovat työnantaja uhkailee, haun kirjoittajan kanssa ehdottomasti haluaisin keskustella, ja sitten kaikkien hakujen kuningatar:  valkoiset sex saappaat.

Miten Google osasikin johdattaa henkisen sielunsiskoni tai ehkä veljeni juuri minun blogini pariin? Miten se voi tietää, että kirjoitan tätäkin tarinaa valkoiset, seksyt saappaat jalassa, reisiäni verhoten mustat verkkosukat.

Ei maar… Olen karu saappaanheittäjä, joka ei minkäänlaisia saappaita jalkaansa pane. Olen paljasjalkainen kumisaapassissi.

Saappaanheiton viettelemiä: maailmanmestari, bloggaajanimimerkki Saapaskissa täytti eilen neljännesvuosisadan.

Saapaskakussa riittää kaikille jaettavaa.

Epäilyni vahvistui viime viikolla, kun Saapasnainen viittasi erään Jarin kirjoitukseen, jonka yhteydessä hän mainitsi kolme maagista sanaa – rock, rauha ja rakkaus – niin sydämeni pomppasi ilosta.
 
Kun tänään istuin kirves kädessä halkelutukin päällä pian kukoistavan voikukkanurmen äärellä mietiskellen, niin minnekä muualle aatokseni kumisaappaanheittäjien vakavista kriiseistä vaelsi kuin hauskanpitoon ja vapaaseen rakkauteen. Mies, joka ajattelee seksiä kukkaispellolla  samalla kun hänen kieltään kuivaa armoton jano –  eikö hän olekin hippi?

Huilitaukoni alkoi asiallisella pohdinnalla siitä, miten voisimme ratkaista saappaanheittäjiä rasittavat motivaatio-ongelmat. Kaikkoaisivatko huolet, jos täysillä keskittyisimme kehittämään maailman vetovoimaisinta heittourheiluvälinettä, aluksi palauttamalla mieleen, mitä hyviä piirteitä kumisen saappaan pitkään heittohistoriaan sisältyi ja myös miettimällä sitä, mitkä ominaisuudet saappaasta heittointohimon näkökulmasta vaativat lisäkehitystä.

Ajatukseni sivupolulle johdatti Lily Woodpecker, joka lammella sovelsi omalla persoonallisella tyylillään hippiajan ehkä vallankumouksellisinta innovaatiota, syntyvyyden säännöstelyä. Joku voisi Lilyn tehokasta toimintaa nimittää etniseksi puhdistukseksi, mutta mahdollisena hippinä vältän tuota ilmaisua.

Lily suoritti ehkäisyn vuotavalla ämpärillä. Hän kauhoi lammesta ainakin sata sangollista sammakon kutua kuivalle maalle antaen veden valua takaisin lampeen ämpärin vuotavasta pohjasta. Syynä hipillisiin ryhmäseksistisiin ajatuksiini ei kuitenkaan ollut itse toiminta vaan se, että aloin ajatella sammakoita.

Tulin kateelliseksi sammakoille, kun lammen yli katselin maalle valahtanutta valtavaa kutukasaa. Tuollaista määrää lasten alkioita ei pysty tuottamaan kaksi laihaa sammakkoa vaan niitä pitää olla kymmeniä tuhansia.  Ne olivat tehneet sen ilmiselvästi keskenään hauskaa pitäen ja ryhmätyönä. Mahdollisena hippinä olin kateudesta vihreä, kun sieluni silmin kuvittelin ne hillittömät orgiat, joista massiivinen kutupatteri oli todisteena. Suljin sieluni korvat, koska en kestänyt kuulla sitä yössä soivaa nautinnollista kurnutusta. Sammakot ne vasta ovat tosihippejä!

Kateuttani vaimensi hieman, kun aloin miettiä sammakoiden ryhmäseksin varjopuolia. Kun sitten virkeät sammakkotenavat alkavat loikkia nurmikolla, niin eihän tuollaisen megalomaanisen ryhmäseksisession jälkeen kukaan voi olla varma, saati tietää, kuka on kenenkin isä ja äiti.

Osaan hyvin kuvitella kahden sammakon vuoropuhelun nurmikolla:

- Katso! Siinä menee poika. Hyppii aivan kuin minä. Katso pomppua!
 
- Ei! Kyllä se minusta on enemmän minun näköiseni, valistaa vanhempi ja kokeneempi sammakko.
 
Sellaisesta sanailusta syntyisi varmasti ilmiriita ja koska vastaavia keskusteluja käytäisiin koko nurmikon mitalla, pystyssä olisi kohta joukkotappelu. Mutta milloin olette sammakoiden nähnyt lyövän toisiaan, saati sotivan? Sammakot siis eivät ilmeisesti tee isoa numeroa isyyskysymyksestä vaan he ovat aitoja hippejä syvällisessä merkityksessä. Heille itsestään selviä elämänarvoja ovat rock-kurnutus, rauha ja rakkaus.

Tulen taas hieman kateelliseksi ja alan pohdiskella syntyvyyden säännöstelyä.

Hippiaate tuskin olisi 1960-luvulla ollut mahdollinen ilman huolettoman harrastustoiminnan mahdollistavaa keksintöä, e-pilleriä. Sammakoiden kohdalla ämpäri ajaa saman asian. Se turvaa saappaanheittäjien ja sammakoiden rauhanomaisen rinnakkaiselon ja hippiliikkeen jatkumisen myös tulevaisuudessa, ajattelen optimistisesti.

Viime kesänä, ennen sankoteknologian kehittämistä ajauduimme saappaanheittäjän ja ehkä myös sammakon näkökulmassa konfliktin partaalle. Heittäjän tukijalan iskiessä maahan jalan alle liiskaantui vähintään kolme nuorta sammakkoa aiheuttaen epätoivottavaa tuen liukumista. Sellainen tuhoaa heiton, olipa kädessä jäykkä tai kumi.

Kiitos nerokkaan Lily Woodpeckerin - rock, rauha ja vapaa rakkaus saivat mahdollisuuden.

Viimeisen saapashipin Woodstock: kutulampi, voikukkapelto ja kaukana taustalla mietintätukki.

Viimeinen varma havainto tuosta nettiänkyröiden piällysmiehestä tehtiin puolitoista vuotta sitten urheiluseuran pikkujoulussa, jossa Velj paini tulikuuman saunankiukaan kanssa ja lähti kiitämään yöhön Latalla tuhatta ja sattoo. Eikä miestä ole sen koommin nähty.

Kadonneen klubihäirikön arvoitukseen saatiin äskettäin uutta valaistusta Suomen Saappaanheittoliiton vanhan hallituksen salaisen arkiston avauduttua. Asiapapereista paljastuu, että Velj joutui kohtalokkaasti napit vastakkain Suomen Saappaanheittoliiton sinisenmeren strategiaa valmistelevan työryhmän kanssa, mikä johti peruuntumattomaan välirikkoon ja ahkeran klubikirjoittajan poistumiseen saappaanheittokuvioista.

Huolellisesti piilotetuista dokumenteista löytyy Velj-nimimerkin strategiatyöryhmälle lähettämä tulenpalava viesti:

”Että muka soappaanheetosta pitäs tehä mualiman haaskin haaskanpitolajj. Tuhannen pirulaesta sentään. Haaskooko tässä joku kaepoo! Minoon tottaalisesti erj mieltä. Minä ehotan, jotta tiemme tästä mualiman pottumaesimman ja pitkävetteisimmän toemituksen. Minä vuajin ehottomasti, jotta jos ee oo haaskoo itelläkkään, ee sua olla nuapurillakkaa.

Sitten ne sinisenmeren ratekikot ehottaa, jotta hyvän ilimapiirin esteet pitäs poestoo. Ne tarkottaa, jotta ennee ee sua juuva simmoo ite omasta putelista vuan pittää tarjota nuapurillekkii. Minen tarjoo! Juokoon jokkaenen omiaan. Minä ehotan, jotta riijellään ja änkyröijään, änkyröijään niin muan penteleesti! Ja jos ee se aata, nii änkyröijään lissee. Se rentoottaa!”

Stategian jokaisen yksityiskohdan kanssa Velj on eri mieltä ja päättää viestinsä hieman katkeransävyisesti:

”Vuan eepähän ne liiton herrat ennenkää oo kansoo kuunnelleet, joten pitäkee hyvänänne, minä vaehan lajia. Oon piättännä ens suvena eekon parina ottoo ossoo mykkäkoolujen MM-kilpaeluun, sen jookkuesarjjaan. Siihen on ilimoottaatunna milijoona kolmesattootuhatta jookkuetta, kaekki sisukkaeta suomalaesija, joten vinnaali kestää vähintää kolomekymmentä vuotta. Se ee oo haaskoo vuan pottumaesta. Joten palataa ensvuossatalla asjaan, jos siihen männessä ootta tullunna järkiinne!”

Liiton salaisesta arkistosta löytyivät myös Velj-nimimerkin kootut klubikirjoitukset, joita liiton hallitus oli tutkinut lukuisista rasvaisista sormenjäljistä päätellen huolella ilmeisenä tarkoituksena pyytää poistamaan ne Klubista. Lukijoiden harmistukseksi julkaisen ne tässä, sillä totuuden, niin rujo kuin se onkin, on hyvä tulla esiin.

Veljen klubitarinoita

Annetaan kaikkien kukkien kukkia - ajatuksen esitti 1960-luvulla Kiinan palvottu johtaja Mao Tse Tung valmistellessaan kulttuurivallankumousta tappavin seurauksin miljoonille erilaisille kukille.

Koulussa kirjoitin aineen suuresti arvostamani äidinkielen opettajan Esa Helanderin antamalla otsikolla Annetaan kaikkien kukkien kukkia. Olin Mao-fani, koska kuvittelin Maon markkinoiman kommunismin tarkoittavan samaa kuin vapaa seksi. Kukaan ei oikaissut. Sain aineesta ysi plussan.

Kumma kyllä, miljoonien kukkien kalmantuoksuinen historia ja elämässä kokemani kolhut eivät ole lannistaneet nuoruuden idealismiani. Kumisaappaanheitto ja erilaisten saappaiden ja heittäjien kukinta merkitsevät minulle edelleen lähes samaa asiaa kuin vapaa seksi.

Ah, ruusumeren tuoksu
oli voimakas ja vahva
Kaikki uljaat sotamiehet
hoiperteli kedolla
Ne venäjäksi kirosivat
Turkiksi ne manas
Vaan ei aikaakaan kun olivat
jo soltut unessa

Tuon ruusumeren kauniin nään
Se on maa ei kenenkään

Vladimir Visotsky (suomentanut Turkka Mali)

Saksan Saappaanheittoliiton puheenjohtaja Anita Otto ja Saapaskissa kumisaapassissien muistopatsaalla.

Taihapessa ravintolalaskukin tuodaan saappaassa.

Saappaanheittäjien pääkaupungissa katu on saappain koristeltu.

Saapas on esillä taihapelaisten firmojen näyteikkunoissa.

Kumisaapas näkyy firmojen logoissa.

Sisäpiirin saapashuumori kukoistaa.

Saapasleima kädessä on pääsylippu bileisiin.

Ilmapiirin käydessä ahtaaksi minua lohduttaa ajatus katsella maailmaa suurena saappaanheittokomediana, jonka toteuttajina meillä jokaisella on oma ihmiskuntaa huvittava sivuroolimme, jos ei kovin suurta, niin ainakin pieni.

Tällaiseen koomiseen näytelmään hyvin sopivat niin ulkoavaruudellisia viestejä Heittäjien klubiin lähettelevät sivustaseuraajat kuin me välillä änkyröintiin taipuvaiset mutta pohjimmiltamme hyvää tarkoittavat sydämenpaloiset.

Kun välillä pipo puristaa niin rankasti, että näköhorisontti hämärtyy, olen kokenut itseironian lääkitsevän voiman. Tuon tuostakin höpötän itselleni:

”Et sinä tosiaankaan ole se kirkkain kynttilä kattokruunussamme, vaan melko himmeä ja välillä ihan pimee. Mutta show goes on ja matka jatkuu.”

Uuden-Seelannin saapaskentällä olimme suomalaisen mittapuun mukaan keskellä huippu-urheilutapahtumaa: yleisöä oli paljon eli enemmän kuin suomalaisessa keskivertoisessa jääkiekkoliigan ottelussa.

Uusiseelantilaiset kisajärjestäjät korostivat kumisaappaanheiton hauskanpitoluonnetta. Suomalaisesta näkökulmasta poiketen heidän mielestään hauskaa ei ole vain pitkä heitto. Erityisen hauska ja viihdyttävä voi olla täysin epäonnistunut heitto ja se koko koominen prosessi, kun kokemattomalla heittäjällä vaativassa teknisessä suorituksessa menee alusta lähtien kaikki pieleen ja saapas putoaa mahdollisesti omaan päähän. Yleisö taputtaa ja iloon yhtyy myös heittäjä. Onko tosiaan mahdollista, että uusiseelantilaiset osaavat nauraa itselleen? Siinä esimerkillisen fiksu kansa, jossa kytee uuden ihmisyyden mahdollisuus. Rehti suomalainen karvalakinnosto heille!

Todistetusti huippu-urheilija, rallitähti Elizabeth Mortland, soveltaa autourheilussa saatuja oppeja saappaanheittoon luovalla tavalla, joka saa yleisön riemastumaan.

Taihapelaiset siskomme ja veljemme ottavat hauskanpidon hyvin vakavasti ja tosissaan. He ovat perustaneet Taihapen yliopiston ja sinne hauskuusopin professorin oppituolin. Saappaanheittoprofeetta Michael Abraham on titteliltään professor of joynery Taihapen yliopistosta.

Michael Abraham kertoo miten kuminen hauskanpitokulttuuri sai Taihapessa alkunsa.

Hauskanpito eli joynery on kaksimielinen käsite. Se ääntyy samalla tavoin kuin joinery, joka tarkoittaa puusepäntyötä. Puuseppien kanssa paljon tekemisissä olevana tiedän, että nikkarointi ja hauskanpito ovat lähempänä toisiaan kuin äkkiä huomaamme. Puusepäntyö on millimetrin kymmenesosan tarkkaa ja suurta taituruutta vaativaa puuhaa, jota siihen kipinän saaneet pitävät verrattoman hauskana ja moni harrastaa sitä koko elämänsä ajan. Samoin on maailman hauskimman urheilulajin, kumisaappaanheiton laita.

Uudessa-Seelannissa me elimme hetken aikaa kumisen hauskuuden ytimessä.

Viattomuuden loppu? Boot Throwographer näyttää miten kumisaapas suomalaisopein liitää.

Saapaskissa lataa TV-näytöksessä reilusti yli 40-metrin heiton.

Saapaskissa huolehtii naisheittäjien opastuksesta.

Kuulijat imevät Boot Trowograhpehin valmennusoppeja silmätarkkana.

Valmennus puree. Taihapelainen 17-vuotias lahjakkuus liidättää yli 42 metriä.

Verbaalinen hauskanpito maailman hauskimman urheilulajin parissa on kovaa työtä, aiheen tutkiva journalismi vielä rankempaa ja sen näkee minun ja Terryn olemuksesta.

Terry ja Saapassissi

Terry oli meitä autoineen vastassa, kun junamme saapui Taihapen asemalle ja yhtenä viimeisistä hän oli meitä hyvästelemässä. Terryn viimeisimmän etusivulta alkaneen ja sisäsivuille jatkuneen jutun aihe oli Gumboot Goodness, kumisaappaaseen liittyvää elämäntapaa hellivä otsikko, jonka monimerkityksisyyden vivahteita on mahdoton suomenkielelle kääntää.

Muita Terryn mainosrahoitteisesti toimivan lehden tuoreimman numeron jymyjuttuja on harvinaisen vieraan, albatrossin laskeutuminen Taihepeen, josta pahasti uuvahtanut sankarilintu kuskattiin paikalliseen terveyskeskukseen hoitoa saamaan, jotta se jaksaisi jatkaa loputonta, ylpeää sinisenmeren liitoaan.

Lehdessä on myös asiantunteva artikkeli nykyajan lampaankasvatuksesta – kiehtovaa luettavaa alan nopeasta kehityksestä ja uusista virtauksista tietämättömälle suomalaiselle – sekä paikallisen kirkollistoimittajan kirjoittama sensaatiojuttu: kymmenen uusiseelantilaisen tiedemiehen porukka on avoimessa kirjeessä kumonnut evoluutioteorian paikkansa pitämättömänä ja taipunut Raamatun luomiskertomuksen kannalle.

Näihin juttuihin on tuskin Terry Karataulla osuutta tai arpaa. Viime viikot mies on keskittynyt Gumboot Dayn ja maailman hauskimman urheilulajin julkituontiin. Lehden etusivulla Terry lupaa palata aiheeseen myös Central District Timesin seuraavassa numerossa.

Gumboot Day -päivän iltana me suomalaiset ja saksalaiset saapassissit esiinnyimme Uuden-Seelannin Ykkös-TV:n pääuutislähtetyksessä. Kuvassa haastattelua antaa Boot Throwographer.

Yllä videointi Uuden-Seelannin Ykkös-TV:n lähetyksestä. Tästä löytyy laadukkaampi video, kunhan jaksatte odottaa sen latautumisen ja katsoa toisinaan tulevat alkumainokset.

Minun ja Terryn kollegat Napierissa työskentelevät arkkitehtuuriltaan komeassa talossa, joka edustaa art-deco -tyyliä.

Myös virallinen Taihape ja kaupungintalo liputtavat kumisaappaan kunniaa.

Jäähyväiset kumisaappaan maailman pääkaupungille. Tämä oli viimeinen näkymä Taihapesta ennenkuin astuimme meitä kohti Wellingtonia vievään junaan.

Aamusumua matkalla Napieriin

Maaseudun ja saappaanheittosalojen tutkija Boot Throwographer syöksyi eilen Overlander- junalla hurjasti keinuen ja kiskot kolisten pitkin kapearaiteista rataa kohti Uuden-Seelannin pohjoissaaren eteläkärkeä, Wellingtonia. Äsken jätimme kyynelehtiviä hyvästejä Saksan saapassisseille. Minä ja Kissa sekä Lily Woodpecker olemme ainoat eurooppalaiset sissit Kumisaappaiden Maailmanpääkaupungissa Taihapessa ja kohta mekin poistumme B. T-ographerin perään.

Matkamme tähänastista osuutta voi kuvata hurjavauhtiseksi, elämyksiä sekä paljon myös tuttuja olen kokenut tämän ennenkin -tuntemuksia sisältäneeksi saappaanheittoseikkailuksi, jonka käänteiden raportoinnissa ei yksikään bloggaajamme ole ehtinyt pysyä täysin mukana.

Sissijoukkoamme uhkaamattoman pitkästymisen torjunnasta on innolla huolehtinut emäntämme, 1970-luvun kansainvälinen rallikuski, Uuden-Seelannin sorateiden kuningatar Elisabeth Mortland, jonka kyydissä jyrkkärinteisen vuoriston kapeilla slalomteillä saimme eilen näytteen nopeasta siirtymisestä Taihapesta puolentoista sadan kilometrin päähän Napierin art-deco-kaupunkiin ja takaisin.

Elizabeth Mortland

Lampaita tiellä

Rallia yli vuorten

Napierin helteestä kiisimme vuorten yli grilli-iltaan Taihapen Rotary-klubin vieraaksi. Kaupungin saappaanheittopäällikön Colin Bairdin kanssa keskustelimme harjoitus- ja kilpailutoiminnan kehittämisestä Uudessa-Seelannissa, suomalaisoppien hyödyntämisestä kansainvälisesti ja Taihapen seudulla erityisesti, Uuden-Seelannin liiton perustamisesta ja sen liittymisestä IBTA:n jäseneksi, Uuden-Seelannin maajoukkueen luomisesta ja mahdollisuudesta osallistua MM-kilpailuihin sekä ajatuksesta järjestää Tyynenmeren alueella MM-kilpailut.

Saapaspäällikkö Colin Baird

Ennen ehtoollispöytään istahtamista hiljennyimme ruokarukoukseen.

Taihapen saapaspäällikkö tutustui netistä paperille otettujen kopioiden ääressä Saappaanheittäjien talon heittourheilijoille tarjoamaan palveluun ja lausui etusivun Siilipojasta ja Siilitytöstä kertovan runon kauniilla englanninkielellä pitäen asianmukaisen tauon ja painottaen kahta viimeistä säettä ”… Sport or sex - it’s up to you. Have you ever heard what is boot-throwing?”

Hänen silmistään näin, että hän piti runosta.

Taihapen rotaryleidejä

Urallamme kaiken kokeneina ymmärsimme uusiseelantilaisen näkökulman: ennätyksen saisi heittää kuka ja minkä rotuinen ihminen tahansa, kunhan hän olisi paikallinen kiwikansan edustaja, eikä mikään maapallontakainen suomalainen, jonka olemassa olosta ei ole edes tieteellistä varmuutta. Hypoteettista ja poissa olevaa suomalaista ennätysten murskaajaa olisi vaikea, jos ei mahdoton käyttää Tyynenmeren alueella saapastapahtuman markkinoinnissa.

Memorial Parkin kentän laidalla pidimme hätäkokouksen. Perustimme pikaisesti Kumisaappaanheittäjien ammattiunionin Taihapen paikallisosaston ja valitsimme järjestäjän kanssa neuvottelupöytään meitä edustamaan Saapaskissan. ”Raha meille ammattilaisille ei ole ongelma, vaan suomalaisten kumisaappaanheittäjien imago ja kunnia”, evästimme. Toivoimme Kissan neuvottelevan meille hyvän lopputuloksen, kuitenkin sellaisen, ettei työnantajamme eli Taihapen Rotaryklubin ansaintalogiikka siitä kohtuuttomasti vaarannu. Saapaskissa otti tehtävän vastaan tyytyväisenä kehräten.

Hetken päästä Kissa saapui sopimusehdotuksen kanssa ilosta tanssahdellen. ”Neuvottelut käytiin äärimmäisen hyvässä hengessä. Meitä ei oteta viralliseen henkilökohtaiseen kilpailuun mukaan, mikä merkitsee sitä, että saamme heittää näytösheittoja yleisön edessä ilmaiseksi. Hyvitykseksi lisäksi pääsemme Uuden-Seelannin pääuutislähetyksen saappaanheitto-osion pääesiintyjiksi, mikä tekee meistä koko maassa kuuluisia. Ja mikä parasta, me saamme osallistua joukkueena sekajoukkuekilpailuun normaalisti ja pääsemme siinä heittämään taaloista. Joukkuekisassa käytössä meillä on jokaisella kaksi virallista heittoa!”

”Sopimus on suorastaan liian hyvä”, Boot Throwographerin kanssa riemuitsimme. ”Yksikin virallinen heitto olisi jo ollut kova juttu.”

Tuulen leikatessa kumisaapaskaaria viistosti oikealta me kolme bloggaajanimimerkkiä S. Sissi, B. T-ographer ja S. Kissa asetuimme ensimmäisinä Memorial Parkin areenalle muutaman tuhannen kannustavan silmäparin eteen edustamaan Finland-joukkuetta.

Ensimmäisenä kyntensä kiinni kumisaappaan varteen iski Saapaskissa, joka latasi 39, 61 metriä. Yksi virallinen heitto siis Kissalla riitti rikkomaan Gumboot Dayn nettisivujen kertoman virallisen kisaennätyksen yli viidellä metrillä. Tai niin me yksinkertaisina suomalaisina saapassisseinä luulimme.

Finland-joukkueen tulos

Siitä mikä tuo lehtien otsikoissa rikottavaksi kuulutettu virallinen ennätys tarkalleen ottaen oli, ei nykyjärjestäjillä kuitenkaan tuntunut enää kilpailutilanteessa olevan tarkkaa muistikuvaa. Muistelut virallisesta ennätyksestä vaihtelivat neljän metrin haarukassa ja ne elivät kilpailutilanteen mukaan. Myös ennätysmaininnat kisasivuilta näyttivät viimeisessä päivityksessä mystisesti kadonneen.

Tätä kirjoitettaessa emme siis tiedä, ovatko Kissan tulos ja B. T-ographerin henkilökohtaisen kilpailun yhteydessä tekemä 45,76 metriä uusia Gumboot Dayn ennätyksiä vai jotain ihan muuta. Muistetaanko kyseisiä tuloksia ensi vuonna edes?

Uuden-Seelannin TV:n toistuvasti, lähes inttäen esittämä kysymys, mihin tarvitaan IBTA:n sääntöjä, tuntuu tätä taustaa vasten mielenkiintoiselta. Mihin tarvitaan sääntöjä, tunnontarkkaa tilastointia, lajin kirjoitettua ja painettua historiaa? Gumboot Dayn kokemusta rikkaampana en tosiaan tiedä!

Epätietoisina siitä, menikö meillä hyvin vai huonosti, saavutimmeko asettamamme tavoitteen vai emme, tai mitä väliä sillä on, meidän pohdintamme tuollaisista turhista kysymyksistä katkaisi se, että pitoaineista puhtaisiin kouriimme iskettiin paksu nippu dollareita. Tungimme ne taskuumme muiden ryppyisten seteleiden sekaan.

Saapasissi

Boot Throwographer	Saapaskissa

Sinä iltana käyttäydyimme kuin ketkä tahansa äkkirikastuneet.

Sen Gumboot Dayn jälkeisen yön me kylvimme taaloissa tai ainakin kylvimme niitä. Panimme elämän risaiseksi niin kuin jätkäpojat Rovaniemen markkinoilla. Viini virtasi saapaskisan jälkibileissä ja alkuasukastytöt nauroivat. Meille kävi niin kuin useimmille äkkirikastuneille.

Kunniaa haimme, mutta mainetta saimme.

Uuden-Seelannin TV-uutisten saappaanheitto-osio 20.3.2010

Kisojen jälkibileissä Uuden-Seelannin suosituin bändi Ardijah soitti polyfunkkia.