Suosittelen lämpimästi kaikille saappaanheittäjille heittäytymistä pelottomasti erilaisiin elämän tarjoamiin jännittäviin mahdollisuuksiin. Jos ei uskalla kokea, ei synny kokemuksiakaan. Pidän Pelkokerrointa ennen kaikkea hyvänä julkisuutena saappaanheitolle. Vastaaviin tempauksiin voi lähteä kuka tahansa, joten rohkeasti vain kokeilemaan ja markkinoimaan lajia!

Osallistuin tänään maajoukkuekarsintaan neljättä kertaa. Ensimmäiset kolme kertaa olen todella epätoivoisesti tahtonut paikan ja minulla on ollut kovat paineet saavuttaa se, koska olen pitänyt paikatta jäämistä todella suurena pettymyksenä.

Tänään saavuin paikalle yövuoron jäljiltä, väsyneenä, odottamatta itseltäni suuria. Paikan päällä yritimme valmentajani Saapassissin kanssa kaivaa taistelutahtoa esille ja kyttäillä tuulta huonolla menestyksellä. Kuudennella heitolla odottelin tuulta ja ikuinen optimisti Saapassissi vakuutti, että kyllä se sieltä tulee. Saapassissin tietäjänlahjat kuitenkin pettivät, kuten surullisen kuuluisassa kiivilintujen tapauksessa.

Viimeinen, ratkaiseva heitto.

Tuulen sijaan löysin itseni viivalta, sen viimeisen heiton heittäjän, joka puhtaalla tahdonvoimalla puskee vaikeuksien läpi. Voittotuloksellahan se maajoukkuepaikka tuli, ja pääsin vetämään yhden tärkeän tavoitteen listasta yli. Ajoittain katoileva identiteettini on taas löytymässä ja odotan innolla tuloksia kaikilla elämän alueilla. Jospa sitä taas löytäisi taistelutahtonsa ja pistäisi asioita tapahtumaan.

Voin vain todeta, että kannatti herätä. Ei se mukavaa ollut, mutta päivästä tuli mahtava. Ei pelkästään maajoukkuepaikan vuoksi, vaan myös itse kisojen vuoksi. Järjestäjät olivat pistäneet pystyyn kunnon kemut. Osallistumismaksu oli vaivaiset viisi euroa, johon sisältyi hyvä ruoka (täytettyjä leipiä, lihakeittoa, raejuustoa ja kahvi), hyvä henki ja hyvät palkinnot. Paremmuusjärjestyksessä valitsimme astiamme ja kolme parasta sai neljän hengen risteilylahjakortin. Itse sain lahjakortin lisäksi hienon padan. Parasta tässä kuitenkin on maajoukkueporukka, jonka kaikilta jäseniltä löytyy potentiaalia, hyvää meininkiä ja kykyä taistella joukkueena viimeiseen heittoon.

Suomen maajoukkue 2010: Tiia Koskelo, Saapaskissa, Jari Nuutinen, Saku Paavola ja Ville Huuskonen.

Alan pikkuhiljaa ymmärtämään, että asioihin tulee suhtautua lapsellisella innostuksella. Kannattaa lähteä selvittämään mitä kivaa voi saavuttaa, sen sijaan että pelkää mitä voi hävitä. Jos katsoo maailmaa innostuneena ja avoimena, voi kokea todellista onnistumisen iloa ja viettää mahdolliset epäonnistumisensa nollatasolla miinustason sijaan.

Säväyttävä joukkuetoverini Tiia.

Sunnuntaina lähdimme. Farmille päästyämme teimme kierroksen tiluksilla, jossa näin tuhansia lampaita. Yritin pyydystää muutaman hieman “halatakseni”. Ne kuitenkin olivat ovelia ja piiloutuivat heinikkoon aina kun lähestyin. Hiipimällä kärsivällisesti perässä onnistuin yllättämään yhden. Se oli hieman ujo, ja lopulta jäin yksin seisomaan tassussani paksu tukko villaa. Harmistuneena palasin muiden mukana talolle.

Seuraavana ohjelmassa oli ratsastusta. Jeff ensin näytti mallia, ettei kenellekään olisi epäselvää mikä on homman nimi. Anitan seuratessa Jeffin esimerkkiä toisen hevosen kanssa toinen ihmetteli surkeaa ilmettäni. Vaikka hevosen myötätunto hieman helpotti lampaan halaamisyrityksestä syntynyttä häpeää, ei nälkä ollut kadonnut mihinkään.

Vihjaisin olevani nälkäinen ja haluavani lampaan lounaaksi. Lopulta Jeff suostui pyyntöön, vaikka lampaat olivatkin oikeastaan hänen veljensä. Ehkä yhden lampaan puuttuminen ei haittaisi. Jeff ehdotti ampumista, koska minun taktiikkani ei ollut toiminut. Niinpä hän kaivoi aseen esiin ja tähtäsi sillä niitylle.

Lampaat olivat kuitenkin viekkaita ja vikkeliä, eli hankalia pyydystettäviä. Jeffin jälkeen lounaan pyydystämistä yrittivät myös Ecki ja Claudia.

Tämä osoittautui turhan haasteelliseksi. Niinpä lounaaksi tarjottiin hedelmäkarkkimatoja ja sipsejä. Ei se mitenkään erityisesti haitannut. Olinhan tottunut paikalliseen ruokaan. Näytin ilmeisesti kuitenkin niin surkealta, että suuntasimme kaupan kautta hotellimme pihaan, ja grilliin heitettiin paistumaan isot kasat lihaa.

Sinä iltana menin tyytyväisenä nukkumaan. Seuraavankaan illan tarjoiluissa ei ollut valittamista. Pistäydyimme rotareiden grillijuhlissa. Mainitsemisen arvoista illassa, hyvien lihojen lisäksi, oli innovatiivinen mansikkapapusalaatti.

Seuraavana päivänä minä, Saapassissi ja Lily Woodpecker lähdimme Wellingtoniin, missä päädyimme syömään japanilaiseen Kazu-ravintolaan. Siellä kohtasimme länsimaisesta kulttuurista poikkeavat ruokailuolosuhteet.

Löydettyämme kotoisan pöydän ja tilattuamme ruoan saimme käteemme puikot. Minä ja Lily selvisimme puikkojen käsittelystä japanilaisten tapaan, kun taas Saapassissin valtavirrasta poikkeava ajattelutapa tuotti luovan ratkaisun puikkojen käyttöön.

Oleellisinta oli kuitenkin ruoka. Annokseni oli loistava: sushia, sashimia, teriakikanaa misokeittoa ja rapua. Kyllä se niin on, että parasta mitä saapaskissa voi toivoa on raaka kala.

Ensin kuvittelin naisten saapasta hieman epätasapainoiseksi, mutta heitettyäni sitä huomasin sen liitävän kauniisti. Saapas oli oikean painoinen, mutta ehkä hieman liian pieni ja lyhytvartinen. Miesten saapas sen sijaan vaikutti mittasuhteiltaan lähes täydelliseltä. Naisten saappaan malli saattaisi parantua, jos sen vaihtaisi miesten pitkävartisempaan saapasmalliin.

Skellerup-saappaan heittäminen osoittautui hauskaksi puuhaksi. Hieman kadoksissa ollut motivaatio palasi, ja löysin taas sen mikä tekee saappaanheitosta hauskan, herkän ja kauniin lajin. Uskon, että jos saisimme tällaisen kumisen saappaan kisakentille, ratkeaisi suurin osa tämän hetkisistä ongelmista. Tietenkin uudet ongelmat tulisivat tilalle, mutta vaihtelu virkistää. Sain toivoa siitä, että saappaanheitto lajina uudistuu ja valloittaa jälleen ihmisten sydämiä. Saapastetaan maailma!

Kuvaaja ja editoija Eckehard Dux

Tänä aamuna Ibis-hotellin loistavan aamupalan jälkeen suuntasimme rautatieasemalle aloittaaksemme matkan junalla kohti Taihapea. Asemalle saavuttuani huomasin ryhmäämme liittyneen mukavan tuntemattoman miehen. Hän innostui kovasti kuullessaan, että olen maailmanmestari saappaanheitossa, ja tahtoi ottaa minusta kuvia muun ryhmän edessä saappaan kanssa. Hieman harmitti, etten ollut meikannut aamulla. Tuntematon mies antoi käyntikorttinsa, jossa luki: Nigel Parry, Marketing Communications Manager, KiwiRail. Hän siis oli lähestulkoon kollegani, joka teki todennäköisesti mainosta KiwiRailille.

Junan ulkopuolella junaisäntä tuli tervehtimään meitä ja kysyi onko jotain erityistä mitä tahtoisimme junamatkallamme tehdä. Junan sisällä konduktööri kyseli lippujentarkastuksen yhteydessä kaikenlaista, kuten onko kaikki hyvin ja onko sopivan lämmintä. Hetkenpäästä lähdimme ostamaan kahvia. Senkin junaisäntä tarjosi ilmaiseksi. Hämmennyin. Joko olemme suuria tähtiä, tai henkilökunta on harvinaisen ystävällistä.

Suuri haaveeni tänne lähtiessäni oli päästä halaamaan Kiwiä. Tulomatkalla kuitenkin haaveeni murskattiin kertomalla, että kyseinen lintu on kuollut sukupuuttoon. Ensimmäisellä pysäkillämme Paraparaumun asemalla olin vielä autuaan tietämätön lähellä häämöttävästä tiedemaailman mullistavasta löydöstä.

Matka jatkui ja katselimme kauniita maisemia, kun yhtäkkiä saksalaisten matkakumppaneidemme silmiin osui Kiwi-lintu! Itse en sitä nähnyt, mutta haaveilen pääseväni vielä halaamaan sitä, tai sen lajikumppania. Tiesin matkalle lähtiessämme, että tutkimusretkemme tulisi mullistamaan heittomaailmaa, mutta en osannutkaan aavistaa, että tekisimme myös vuosituhannen tiedelöydön.

Vaikea kuvitellakaan niitä ihmeellisiä seikkailuita mitä meillä on vielä edessämme. Pidämme teitä ajan tasalla parhaamme mukaan.

Junassa matkalla Taihapeen.